— Tuolla, John sanoi osoittaen pimeää polkua siellä päin, minne
Mulrady oli mennyt.
— Kuinka kaukana?
— Tuuli kantoi, John Mangles vastasi. — Sen täytyi tulla ainakin kilometrin päästä.
— Lähtekäämme, Glenarvan sanoi heittäen pyssyn olalleen.
— Ei lähdetä, majuri vastasi. — Se on ansa, jolla meitä houkutellaan pois vankkurien luota.
— Entä jos Mulrady on kaatunut roistojen luodeista, Glenarvan sanoi tarttuen MacNabbsin käteen.
— Sen saamme tietää huomenna, majuri vastasi kylmästi päätettyään estää Glenarvania tekemästä hyödytöntä virhettä.
— Te ette saa lähteä leiristä, mylord, John sanoi, — minä menen yksin.
— Ettekä mene, MacNabbs sanoi tarmokkaasti. — Tahdotteko siis, että meidät tapetaan yksitellen, heikennetään voimiamme, kunnes olemme noiden roistojen armoilla? Jos Mulrady on joutunut heidän uhrikseen, sellaista onnettomuutta emme saa lisätä toisella. Mulrady on lähtenyt arvan määräämänä. Jos arpa olisi osunut minuun hänen sijastaan, niin olisin lähtenyt kuten hänkin, mutta en olisi pyytänyt enkä odottanut mitään apua.
Estettyään Glenarvania ja John Manglesia majuri oli kaikin puolin oikeassa. Olisi ollut mieletöntä ja lisäksi hyödytöntä kiirehtiä matruusin luo, juosta tässä pimeässä yössä piileksivien rosvojen eteen. Glenarvanin pienessä joukossa ei ollut niin monta miestä, että niitä olisi voitu vielä uhrata.