Se oli välttämätön varotoimi, sillä rosvojen hyökkäys oli helppo ja siis mahdollinen.
Molemmat uskolliset vartijat suorittivat siis vartiopalvelustaan ja kestivät filosofisen tyynesti ne viimat, joilla yö pieksi heidän kasvojansa. He koettivat nähdä salahyökkäyksille otollisen pimeyden läpi, sillä korva ei voinut erottaa mitään myrskyn pauhinan, tuulen vinkunan, oksien rätinän, puiden runkojen kaatumisen ja ryöppyävän veden kohinan vuoksi.
Silloin tällöin sattui kuitenkin tyynempiä hetkiä. Tuuli vaikeni kuin henkeä vetääkseen. Snowy yksin kohisi liikkumattomien kaislojen ja synkän kumipuumetsän välissä. Hiljaisuus tuntui näinä tyyninä hetkinä syvemmältä. Majuri ja John Mangles kuuntelivat silloin tarkkaavasti.
Erään tällaisen keskeytyksen aikana kuului kimeä vihellys. John Mangles riensi majurin luo.
— Kuulitteko? hän kysyi tältä.
— Kuulin, MacNabbs sanoi. — Oliko se ihminen vai eläin?
— Ihminen, John Mangles vastasi.
Sitten molemmat kuuntelivat. Äkkiä kuului selittämätön vihellys uudelleen, ja siihen oli vastauksena jotakin laukauksen tapaista, mutta kovin epäselvästi, sillä myrsky pauhasi silloin uudella raivolla. MacNabbs ja John Mangles eivät kuulleet toistensa puhetta. He menivät vankkurien taakse tuulensuojaan.
Tällä hetkellä avautui vankkurien nahkakuomu, ja Glenarvan tuli molempien kumppaniensa luokse. Hän oli kuullut samoin kuin hekin tuon kauhean vihellyksen ja pamahduksen, jonka kaiku oli tuntunut vaunujen kuomussa.
— Millä suunnalla? hän kysyi.