Kello kuusi syötiin yhteinen ateria. Oli rankkasade. Teltta ei antanut riittävää suojaa, ja kaikki olivat kiivenneet vankkureihin. Se oli muuten turvallinen paikka. Savi piti sitä lujasti kiinni maassa, johon se oli juuttunut kuin linna perustalleen. Asevarastoa oli seitsemän pyssyä ja seitsemän revolveria, ja linna saattoi kestää pitkän piirityksen, sillä ampumavaroja tai elintarvikkeita ei puuttunut. Kuuden päivän kuluttua ankkuroisi Duncan Twofold-lahteen. Kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin saapuisi sen miehistö Snowyn toiselle rannalle, ja ellei joen yli vielä pääsisi, rosvojen ainakin olisi pakko peräytyä suurempien voimien tieltä. Mutta ennen kaikkea Mulradyn täytyi onnistua vaarallisessa yrityksessään.
Kello kahdeksan oli tullut hyvin pimeä. Oli lähdön hetki. Hevonen tuotiin esiin. Sen jalkoihin oli varovaisuuden vuoksi kääritty liinakangasta, ettei askeleita kuuluisi. Hevonen näytti väsyneeltä, ja kuitenkin kaikkien menestys riippui sen jalkojen varmuudesta ja voimasta.
Majuri neuvoi Mulradya säästämään sitä heti kun hän oli rosvojen ulottumattomissa. Parempi oli kulkea hiukan hitaammin, mutta päästä varmasti perille.
John Mangles antoi matruusilleen revolverin, jonka oli erittäin huolellisesti ladannut. Se oli pelottava ase miehen kädessä, joka ei vapise, sillä kuusi muutamassa sekunnissa ammuttua laukausta aukaisi helposti pahantekijöiden tukkiman tien.
Mulrady nousi satulaan.
— Tässä on kirje, jonka annat Tom Austinille, Glenarvan sanoi hänelle. — Hän ei saa hukata tuntiakaan. Lähteköön Twofold-lahteen, ja ellei hän tapaa meitä siellä, jos näet emme ole päässeet Snowyn yli, tulkoon viipymättä meidän luoksemme. Lähde nyt, kunnon poikani, ja Jumala sinua suojelkoon!
Glenarvan, lady Helena, Mary Grant, kaikki puristivat Mulradyn kättä. Tämä lähtö pimeässä ja sateisessa yössä vaaralliselle retkelle erämaan tuntemattomien äärettömyyksien halki olisi vaikuttanut vähemmän karaistuun mieleen kuin Mulradyn.
— Hyvästi, mylord, hän sanoi tyynellä äänellä ja katosi pian metsänreunaa kulkevaa polkua pitkin.
Tällä hetkellä kävi rajuilma kahta ankarammaksi. Kumipuiden korkeat oksat kalisivat pimeässä kolealla äänellä. Saattoi kuulla kuivien oksien putoilevan märkään maahan. Moni jättiläispuu, joka oli elinvoimaton, mutta oli tähän saakka pysynyt pystyssä, kaatui näissä myrskyvihureissa. Tuuli vonkui puiden natinaa äänekkäämmin ja sekoitti kauheat huokauksensa Snowyn kohinaan. Suuret pilvet, joita se ajoi itäänpäin, painuivat maahan saakka kuin usvariekaleet. Synkkä pimeys lisäsi vielä yön kamaluutta.
Mulradyn lähdettyä retkeläiset kömpivät vankkureihin. Lady Helena ja Mary Grant, Glenarvan ja Paganel olivat etummaisessa osastossa, joka oli tiiviisti suljettu. Toisessa olivat Olbinett, Wilson ja Robert saaneet riittävän suojapaikan. Majuri ja John Mangles pitivät vartiota ulkona.