Sitten hän lopetti kirjeen ja ojensi sen Glenarvanin allekirjoitettavaksi. Tämä, jota veres haava häiritsi, suoritti tämän muodollisuuden niin hyvin kuin taisi. Kirje suljettiin ja sinetöitiin. Paganel, jonka käsi vielä vapisi liikutuksesta, kirjoitti seuraavan osoitteen:
Tom Austin,
Duncanin perämies,
Melbourne.
Sitten hän lähti vankkureista levitellen käsiään ja toistellen näitä käsittämättömiä sanoja: — Aland! Aland! Zealand!_
NELJÄN PÄIVÄN TUSKA.
Loppupäivä kului mitään erikoista tapahtumatta. Mulradyn lähtövalmistelut suoritettiin loppuun. Uljas matruusi oli onnellinen voidessaan tällä tavoin osoittaa uskollisuuttaan lordi Glenarvanille.
Paganel oli jälleen tyyntynyt ja muuttunut entisekseen. Hänen katseensa osoitti tosin vielä, että jokin asia askarrutti häntä ankarasti, mutta hän näytti päättäneen pitää sen salassa. Hänellä oli epäilemättä pätevät syyt menettelyynsä, sillä majuri kuuli hänen toistelevan näitä sanoja, kuin itsensä kanssa kamppaillen:
— Ei, ei! He eivät uskoisi minua! Ja mitä se muuten hyödyttäisi? On liian myöhäistä!
Tehtyään tämän päätöksen hän ryhtyi antamaan Mulradylle tarpeellisia ohjeita Melbournen matkaa varten ja piirsi hänelle matkareitin aivan kuin hänellä olisi ollut kartta silmiensä edessä. Kaikki ruokoaavikon polut yhtyivät Lucknowin tiehen. Kuljettuaan suoraan etelään rannikolle saakka tämä tie teki jyrkän käänteen Melbournea kohti. Piti yhä vain ratsastaa sitä pitkin eikä yrittää oikaista tuntemattomien seutujen halki.
Mikään ei siis ollut yksinkertaisempaa. Mulrady ei voinut eksyä.
Mitä vaaroihin tuli, niitä ei ollut enää muutamien kilometrien päässä leiriltä, jonka lähettyvillä Ben Joycen joukkoineen täytyi piileskellä. Päästyään heidän ohitseen Mulrady lupasi ripeästi jättää rosvot jälkeensä ja suorittaa tärkeän tehtävänsä hyvään loppuun.