— Hän voi paremmin! Hän voi paremmin! Robert huusi juosten lordi
Glenarvanin luo.
— Mulradyko?
— Niin, Edward, lady Helena vastasi. — On tapahtunut käänne. Majuri on rauhallisempi. Matruusimme jää eloon.
— Missä MacNabbs on?
— Hänen luonaan. Mulrady on halunnut puhua hänen kanssaan. Heitä ei saa häiritä.
Tunti sitten oli haavoittunut todella toipunut tajuttomuudestaan, ja kuume oli laskenut. Heti kun Mulradyn taju ja puhekyky palautui, hän pyysi tavata Glenarvania tai tämän poissaollessa majuria. Nähdessään hänen olevan niin heikkona MacNabbs halusi kieltää kaiken keskustelun; mutta Mulrady oli niin itsepintainen, että majurin täytyi mukautua.
Keskustelua oli kestänyt jo muutaman minuutin, kun Glenarvan palasi.
Täytyi siis vain odottaa MacNabbsin kertomusta.
Pian avautuikin vankkurien kuomu, ja majuri ilmestyi esiin. Hän tuli ystäviensä luo kumipuun juurelle, mihin teltta oli pystytetty. Hänen tavallisesti niin tyynet kasvonsa osoittivat hänen ajattelevan ankarasti. Kun hänen katseensa sattuivat lady Helenaan ja nuoreen neitoon, niistä näkyi säälivää surua.
Glenarvan tiedusteli, miten asianlaita oli, ja majuri kertoi seuraavaa:
Lähdettyään leiriltä Mulrady oli ratsastanut Paganelin neuvomaa polkua. Hän kulki niin nopeasti kuin yön pimeys salli. Arvionsa mukaan hän oli päässyt kolme kilometriä, kun joukko miehiä — hänen luullakseen viisi — juoksi hänen hevosensa eteen. Hevonen kavahti pystyyn. Mulrady tempasi revolverinsa ja ampui. Hänestä näytti, että kaksi rosvoista kaatui. Laukausten valossa hän tunsi Ben Joycen. Mutta siinä olikin kaikki. Hän ei ehtinyt ampua asettaan tyhjäksi. Ankara isku osui oikeaan kylkeen ja hän putosi maahan.