— On, liaanisilta, John Mangles sanoi. — Rosvot ovat siitä tosiaan menneet yli. Mutta…
— Mutta…? Glenarvan kysyi aavistaen uutta onnettomuutta.
— He ovat polttaneet sillan perässään! Paganel vastasi.
EDEN.
Nyt ei ollut epätoivon, vaan toiminnan aika. Kun Kemple-pierin silta oli hävitetty, täytyi päästä Snowy-joen yli millä muulla keinolla tahansa ja ehtiä ennen Ben Joycen joukkoa Twofold-lahden rannalle. Niinpä aikaa ei tuhlattukaan turhiin puheisiin, vaan seuraavana eli 16. päivänä tammikuuta lähtivät John Mangles ja Glenarvan tutkimaan jokea valmistellakseen ylitystä.
Sateen paisuttama kuohuva vesi ei laskenut. Se kohisi hirveänä koskena. Sen uhmaaminen oli syöksymistä kuoleman kitaan. Glenarvan seisoi liikkumatta, käsivarret ristissä, pää painuneena.
— Tahdotteko, että koetan päästä toiselle rannalle uimalla? John
Mangles kysyi.
— En, John, Glenarvan vastasi pidättäen kädellään rohkeata nuorta miestä, — odottakaamme!
Ja molemmat palasivat leirille. Päivä kului suuressa levottomuudessa. Kymmenen kertaa Glenarvan kävi uudelleen Snowyn rannalla. Hän koetti keksiä jotakin rohkeata keinoa päästä virran yli. Mutta turhaan. Jos sen uomassa olisi virrannut sulaa laavaa, ei ylimeno olisi ollut mahdottomampi.
Näiden pitkien hukkaan menneiden tuntien aikana lady Helena hoiti majurin neuvojen mukaan Mulradya mitä huolellisemmin. Matruusi tunsi virkoavansa elämään. MacNabbs vakuutti, että mikään tärkeä elin ei ollut vioittunut. Suuri verenvuoto riitti selittämään potilaan heikkouden. Niinpä kun verenvuoto oli tyrehtynyt ja haava sidottu, tarvittiin vain aikaa ja lepoa hänen täydelliseksi paranemisekseen. Lady Helena oli vaatinut, että sairas edelleen makaisi vankkurien ensimmäisessä osastossa. Mulrady oli siitä melkein häpeissään. Hänen suurin huolensa oli ajatus, että hänen tilansa saattaisi viivästyttää Glenarvania, ja hänelle täytyi luvata, että hänet jätettäisiin leiriin Wilsonin hoitoon, jos Snowyn ylitys kävisi mahdolliseksi.