Virkistävän aterian jälkeen lähtivät retkeläiset viiden vireän hevosen vetämissä postivaunuissa Delegetestä.
Ruhtinaallisen juomarahan toivossa innostuneina ajajat antoivat vaunujen mennä hyvää tietä pitkin huimaa vauhtia. He eivät käyttäneet kuin pari minuuttia hevosten vaihtoon joka kuudentoista kilometrin päässä. Tuntui kuin Glenarvan olisi saanut heihin samaa intoa, joka hänessä itsessään hehkui.
Koko päivä kiidettiin näin kymmenen kilometriä tunnissa, koko yö samoin.
Seuraavana päivänä auringon noustessa maininkien kohina ilmoitti Tyynen valtameren olevan lähellä. Täytyi ajaa lahden ympäri, jotta päästiin 37. asteen kohdalle, juuri sille paikalle, missä Tom Austinin oli määrä odottaa retkeläisten saapumista.
Kun meri näkyi, kaikkien katseet kääntyivät ulapalle tähystellen horisonttia. Oliko kaitselmuksen ihmeellisestä sattumasta Duncan siellä purjehtien pitkin rannikkoa, kuten taannoin Cap Corrientesin kohdalla Argentiinan rannikolla?
Ei nähty mitään. Taivas ja vesi yhtyivät näköpiirin rajalla. Ei ainoatakaan purjetta valtameren pinnalla.
Yksi toivo oli vielä jäljellä. Kenties Tom Austin oli katsonut olevan syytä laskea ankkuriin Twofold-lahteen, sillä meri aaltoili hurjasti eikä alus voi tällaisilla rannikoilla tuntea oloaan turvalliseksi.
— Edeniin! Glenarvan määräsi.
Vaunut kääntyivät heti oikealla pitkin lahden rantaa kiertävää tietä, kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevaa pientä Edenin kaupunkia kohti.
Ajajat pysäyttivät lähelle majakkkaa, joka on sataman suulla. Ulkosatamassa oli muutamia laivoja ankkurissa, mutta yhdenkään mastossa ei liehunut Malcolmin lippu.