Tarvittiinkin vähintään tällainen vakuutus toivon ylläpitämiseksi Duncanin matkustajissa.
Lady Helena ja Mary Grant olivat tosiaan veneen lähestyessä laivaa tähystäneet sitä odotuksen tuhansin tuskin. Korkealta paikaltaan he yrittivät laskea laivalle palaavien lukumäärää.
Milloin tuli nuori tyttö epätoivoiseksi, milloin hän taas päinvastoin luuli näkevänsä Harry Grantin. Hänen sydämensä tykytti kovasti; hän ei voinut puhua ja pysyi tuskin pystyssä. Lady Helena kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. John Mangles, joka seisoi hänen vieressään tähystämässä, oli vaiti; hänen kauas näkemään tottuneet merimiessilmänsä eivät nähneet kapteenia.
— Hän on mukana! Hän tulee! Isäni! neitonen puhui itsekseen.
Mutta veneen lähestyessä tämä kuvitelma kävi mahdottomaksi. Tulijat eivät olleet vielä sadanviidenkymmenen metrin päässä laivasta, kun lady Helena ja John Mangles, vieläpä Mary itsekin, silmät kyynelissä, olivat menettäneet kaiken toivon. Oli aika, että lordi Glenarvan saapui lausumaan rauhoittavat sanansa.
Ensimmäisten tervehdysten jälkeen lady Helenalle, Mary Grantille ja John Manglesille tehtiin selkoa matkan päävaiheista, ja ennen kaikkea Glenarvan ilmoitti heille uuden tulkinnan asiakirjasta, josta tuli kiittää Jacques Paganelin terävyyttä. Hän ylisti sitten Robertia, josta Mary hyvällä syyllä saattoi olla ylpeä. Hänen uljuuttaan, uskollisuuttaan, hänen kestämiään vaaroja Glenarvan kuvasi siten, että poika ei olisi tiennyt minne piiloutua, ellei hänen sisarensa syli olisi ollut hänen turvapaikkanaan.
— Sinun ei tarvitse punastua, Robert, John Mangles sanoi, — sinä olet käyttäytynyt kapteeni Grantin pojan arvoisesti.
Hän puristi Maryn veljen rintaansa vasten ja painoi huulensa tämän poskille, jotka olivat nuoren tytön kyynelistä vielä kosteat.
Vain sivumennen mainittakoon tässä majurin ja maantieteilijän osaksi tullut vastaanotto ja se muisto, jolla jalomielistä Thalcavea kunnioitettiin. Lady Helena pahoitteli, ettei saanut puristaa uljaan intiaanin kättä. Ensimmäisten tervehdysten jälkeen oli MacNabbs mennyt kajuuttaansa ja ryhtynyt, käsi tyynenä ja varmana, ajamaan partaansa. Mitä Paganeliin tulee, hän pyrähteli yhden luota toisen luo kuin mehiläinen imien tervehdysten ja hymyjen hunajaa. Hän tahtoi syleillä Duncanin koko väestöä, ja katsoen, että niin hyvin lady Helena kuin myös Mary Grant kuuluivat siihen, aloitti tämän toimituksensa heistä päättäen sen herra Olbinettiin.
Muonamestari arveli ettei voinut paremmin vastata tällaiseen kohteliaisuuteen kuin ilmoittamalla, että aamiainen oli valmis.