— John, Glenarvan vastasi, — Duncan on tukeva alus ja sen kapteeni taitava merimies. Antaa myrskyn tulla, me pystymme puolustautumaan.
Kertoessaan nämä huolensa John Mangles noudatti merimiesvaistoaan. Hän oli etevä weather-wise, kuten englantilaiset nimittävät sääprofeettaa. Ilmapuntarin yhtämittainen laskeminen sai hänet ryhtymään kaikkiin varokeinoihin laivallaan.
Hän odotti ankaraa myrskyä, vaikka taivas ei sitä vielä ennustanut; mutta hänen erehtymätön ilmapuntarinsa ei voinut erehtyä; ilmavirrat liikkuvat niissä paikoissa, joissa ilmapuntari on korkealla, niitä kohti, missä se laskee; mitä lähempänä toisiaan nämä kohdat ovat, sitä nopeammin palautuu tasapaino ilmakerroksissa ja sitä suurempi on tuulen nopeus.
John jäi kannelle koko yöksi. Noin kello yhdentoista aikaan taivas alkoi tummeta etelässä. John komensi kaikki miehensä mastoihin korjaamaan pikkupurjeita; hän jätti vain keulapurjeen, emäpurjeen, latvapurjeen ja haruspurjeet. Puolenyön tienoilla tuuli yltyi. Se kävi pian melko navakaksi, niin että ilmahiukkaset kiitivät kymmenen metriä sekunnissa. Mastojen ryske, köysien kitinä, purjeiden natina, hytinseinien pauke kertoi matkustajille, mitä he eivät vielä tienneet. Paganel, Glenarvan, majuri ja Robert nousivat kannelle sekä uteliaisuudesta että ollakseen apuna. Taivaalla, joka äsken oli ollut sees ja tähtikirkas, vyöryi paksuja pilviä, ja niiden välissä oli leopardin turkin tapaan pilkullisia juovia.
— Myrsky? Glenarvan kysyi ykskantaan John Manglesilta.
— Ei vielä, mutta pian, kapteeni vastasi.
Samalla hän antoi käskyn reivata latvapurjetta. Matruusit kiipesivät ylös tuulen päältä ja saivat suurella vaivalla purjeen pintaa pienennetyksi kiinnittämällä sen reiviköysistä alaslaskettuun raakapuuhun. John Mangles halusi muuten pitää mahdollisimman paljon purjeita tukeakseen alusta ja lievittääkseen sen keinahtelua.
Näiden varotoimien jälkeen hän antoi Tom Austinille ja toiselle perämiehelle määräyksiä myrskyn puhkeamisen varalta, joka ei enää voinut viipyä kauan. Veneiden köysiä ja kaikkia surrausköysiä lujitettiin. Kanuunan tukipuita vahvistettiin. Vantit ja partuunit kiristettiin. Luukut tiivistettiin. Taistelua johtavana upseerina John ei poistunut kannelta, vaan yritti komentosillalta temmata myrskyiseltä taivaalta sen salaisuudet.
Nyt oli ilmapuntari laskenut seitsemäänsataanviiteen millimetriin, mikä on perin harvinaista, ja myrskylasi[4] osoitti myrskyä.
Kello oli yksi yöllä. Lady Helena ja neiti Grant, joita myrsky pahoin heitteli kajuutassaan, yrittivät tulla kannelle. Tuulen nopeus oli silloin kaksikymmentäviisi metriä sekunnissa. Se vinkui köysistössä huimasti. Nämä viulunkielten kaltaiset metallijänteet soivat kuin ne olisi kiristetty jollakin jättiläisjousella nopeasti värisemään; hihnapyörät kalskahtelivat vastakkain; purjeköydet kitisivät rosoisissa uurroksissaan kimeästi, purjeet paukahtelivat kuin kanuunanlaukaukset; aallot hyökkäsivät valtavan suurina päin alusta, joka kellui niiden vaahtoharjoilla kuin kuningaskalastaja.