Kun kapteeni John huomasi naismatkustajat, hän kiiruhti heidän luokseen ja pyysi heitä palaamaan kannen alle; laineita pärskyi jo yli laidan ja vesi saattoi minä hetkenä hyvänsä syöksähtää yli koko kannen. Luonnonvoimien jyminä oli niin kova, että lady Helenan oli vaikea kuulla kapteenin puhetta.
— Eihän ole mitään vaaraa? hän sai kuitenkin eräänä välihetkenä kysytyksi.
— Ei, mylady, John Mangles vastasi, — mutta te ette voi jäädä kannelle ettekä te, neiti Mary.
Lady Glenarvan ja neiti Grant eivät vastustaneet tätä pyynnön muodossa annettua käskyä, vaan palasivat alas juuri kun eräs perän yli syöksyvä aalto sai heidän hyttiensä ikkunat tärisemään. Samalla kävi myrsky kahta ankarammaksi; mastot taipuivat purjeiden painosta, ja alus tuntui nousevan irti aalloista.
— Nostakaa keulapurje! John Mangles huusi, — alas latvapurje ja haruspurjeet!
Matruusit riensivät paikoilleen; laskunuoria hellitettiin, nostonuoria kiristettiin, haruspurjeet vedettiin alas kohinalla, joka voitti myrskynkin mylvinän, ja Duncan, jonka piippu oksenteli sakean mustaa savua, pieksi epätasaisesti merta potkurinsa tuon tuostakin vedestä kohoavilla siivillä.
Glenarvan, majuri, Paganel ja Robert katselivat kauhunsekaisella ihailulla tätä Duncanin taistelua merta vastaan; he pitelivät lujasti kiinni varppeiden vaarnoista, voimatta vaihtaa sanaakaan keskenään, ja tähystivät myrskylintujen pahaenteisiä parvia, joita lensi tällaisessa hirmumyrskyssä.
Äkkiä kuului huumaavaa sihinää yli myrskyn metelin. Höyry syöksyi ulos, ei varaventtiilistä, vaan kattilan läppien kautta; hätäpilli huusi kimeästi; alus kallistui pelottavasti, ja peräsimessä seisovan Wilsonin paiskasi odottamaton aalto nurin. Duncan kääntyi kyljittäin aaltoihin eikä enää totellut peräsintä.
— Mikä nyt on? John Mangles huusi ja riensi komentosillalle.
— Laiva kallistuu! Tom Austin vastasi.