Mutta kukaan ei varmaankaan kuullut Paganelin mairittelevia sanoja. Glenarvan ja lady Helena, Mary ja Robert Grant tunkeilivat Ayrtonin ympärillä. He puristivat hänen käsiään. Tuntui kuin tämän miehen läsnäolo olisi ollut varma tae Harry Grantin pelastumisesta. Kun matruusi oli pelastunut haaksirikon vaaroista, miksei kapteeni olisi voinut selvitä hengissä tästä tapaturmasta? Ayrton toisteli mielellään, että kapteeni Grant varmaankin oli hengissä niin kuin hänkin. Missä, sitä hän ei osannut sanoa, mutta varmaan tällä mantereella. Hän vastasi huomattavan älykkäästi ja täsmällisesti tuhansiin kysymyksiin, joilla häntä ahdistettiin. Hänen puhuessaan piti neiti Mary kiinni hänen toisesta kädestään. Sehän oli hänen isänsä toveri, tämä matruusi, yksi Britannian merimiehiä! Hän oli elänyt Harry Grantin parissa, kulkenut hänen kanssaan halki merien, uhmannut samoja vaaroja! Mary ei voinut irrottaa katsettaan näistä karheista kasvoista ja itki onnesta.
Tähän saakka ei kenenkään mieleen ollut tullut epäillä perämiehen sanojen todenperäisyyttä ja sitä, että hän todella oli ilmoittamansa henkilö. Ainoastaan majuri ja ehkä John Mangles, jotka eivät olleet niin herkkäuskoisia, ajattelivat voisiko Ayrtonin sanoihin ehdottomasti luottaa. Hänen odottamaton tapaamisensa saattoi herättää epäilyksiä. Tosin Ayrton oli maininnut yhteensopivia asioita ja aikamääriä ja paikalleen osuvia yksityiskohtia. Mutta yksityiskohdat, olkoot kuinka täsmällisiä tahansa, eivät vielä anna varmuutta, ja yleensä on huomattu, että valhe perustuu yksityiskohtien tarkkuuteen. MacNabbs ei siis vielä määritellyt mielipidettään eikä sanonut sitä.
John Manglesin epäilykset taas eivät kauan kestäneet matruusin sanoja vastaan, ja kuultuaan hänen puhuvan nuorelle neidolle tämän isästä, hän piti miestä tosiaan kapteeni Grantin perämiehenä. Ayrton tunsi hyvin Maryn ja Robertin. Hän oli nähnyt heidät Glasgowissa ennen Britannian lähtöä. Hän muisti heidän olleen läsnä kapteenin ystäville laivalla annetuilla jäähyväisaamiaisilla. Pormestari MacIntyre oli myös ollut siellä. Robert — joka silloin oli tuskin kymmenvuotias — oli uskottu vanhimman matruusin Dick Turnerin hoitoon, mutta oli livahtanut tämän käsistä ja kiivennyt prammitangolle.
— Se on totta, se on totta! Robert Grant vahvisti.
Ja Ayrton mainitsi näin tuhat pikkuseikkaa näyttämättä kiinnittävän niihin sitä merkitystä, jonka niille antoi John Mangles. Ja kun hän vaikeni, Mary pyysi häneltä suloisella äänellään:
— Vielä, herra Ayrton, kertokaa vielä isästämme!
Perämies tyydytti parhaansa mukaan neidon toivomuksen.
Glenarvan ei tahtonut keskeyttää häntä, ja kuitenkin hänen mieltään oli painamassa kymmeniä hyödyllisempiä kysymyksiä; mutta lady Helena pyysi häntä malttamaan mielensä, viitaten Maryn riemuisaan liikutukseen.
Tämän keskustelun aikana Ayrton kertoi Britannian tarinan ja sen matkat Tyynen valtameren vesillä. Mary Grant tunsi niistä suuren osan, sillä tietoja laivasta oli saapunut vuoden 1862 toukokuuhun saakka. Tänä vuoden kestäneenä ajanjaksona oli Harry Grant käynyt valtameren pääsaarilla. Hän kävi Hebrideillä, Uudessa Guineassa, Uudessa Seelannissa, Uudessa Kaledoniassa, tavaten eri paikoissa valtauksia, jotka useinkin olivat varsin epäoikeutettuja, ja saaden Englannin viranomaisten puolelta osakseen nyrpeää kohtelua, sillä hänen tulonsa oli ilmoitettu brittiläisiin siirtokuntiin. Hän oli kuitenkin löytänyt tärkeän paikan Papuan länsirannalla; skotlantilaisen siirtolan perustaminen sinne näytti hänestä helpolta ja sen vaurastuminen varmalta. Kun siellä oli hyvä satama Molukkien ja Filippiinien välisellä reitillä, piti houkutella purjehtijoita, varsinkin sitten, kun Suezin kannaksen puhkaiseminen olisi tehnyt Hyväntoivonniemen kiertämisen harvinaisemmaksi. Harry Grant oli niitä, jotka Englannissa ylistivät herra de Lessepsin työtä eivätkä halunneet valtiollista kilpailua suuren kansainvälisen yhteistyön esteeksi.
Papuan tutkimisen jälkeen lähti Britannia Callaoon hakemaan muonaa ja jätti tämän satamaan 30. päivänä toukokuuta 1862 palatakseen Eurooppaan Intian valtameren ja Hyväntoivonniemen kautta. Kolme viikkoa lähdön jälkeen runteli hirvittävä myrsky laivan avuttomaksi. Erään kallistumisen jälkeen se ei enää kyennyt nousemaan. Täytyi hakata poikki mastot. Pohjaan oli syntynyt reikä, jota ei kyetty tukkimaan. Miehistö oli pian lopen nääntynyt. Ei jaksettu pumpata tarpeeksi. Kahdeksan päivää oli Britannia hirmumyrskyn leikkipallona. Sen ruumassa oli kaksi metriä vettä. Se alkoi vähitellen vajota. Myrsky oli vienyt veneet. Edessä oli hukkuminen laivan mukana, niin uskottiin, kun illalla 27. päivänä kesäkuuta, kuten Paganel osavasti oli arvioinut, saavuttiin Australian itärannikolle. Pian sen jälkeen laiva kolahti karille. Tuntui ankara tärähdys. Tällöin pyyhkäisi muuan aalto Ayrtonin hyrskyihin, ja hän menetti tajuntansa. Siitä tointuessaan hän oli alkuasukkaiden vankina, ja nämä veivät hänet maan sisäosiin. Sen koommin hän ei ollut kuullut puhuttavan Britanniasta, ja hän oletti, eikä syyttä, sen tuhoutuneen täysin Twofold-lahden vaarallisiin kareihin. Tähän päättyi kapteeni Grantia koskeva kertomus. Monella kohtaa se aiheutti sääliviä huudahduksia. Majuri ei olisi voinut, vääryyttä tekemättä, epäillä sen todenperäisyyttä. Mutta Britannian tarinan jälkeen Ayrtonin oma tarina tarjosi erikoista mielenkiintoa. Grant oli näet, senhän asiakirja varmisti, pelastunut haaksirikosta kahden matruusin kanssa, kuten Ayrton itsekin. Yhden kohtalosta saattoi ymmärrettävästi tehdä päätelmiä, kuinka toisten oli käynyt. Ayrtonia pyydettiin siis kertomaan omat seikkailunsa. Hän kertoikin hyvin yksinkertaisesti ja lyhyesti.