— Kysykää, ystäväni.
— Missä te tapaatte Duncanin?
— Melbournessa, ellei meidän tarvitse marssia Australian halki toiselle rannikolle saakka. Jos taas etsiskelymme ulottuu sinne asti, niin tavataan itärannikolla.
— Kuinka sen kapteeni…?
— Sen kapteeni odottaa määräystäni Melbournen satamassa.
— Hyvä, mylord, luottakaa minuun.
— Niin luotankin, Ayrton, Glenarvan vastasi.
Duncanin matkustajat kiittivät lämpimästi Britannian perämiestä. Etenkin kapteeni Grantin lapset kohtelivat häntä mitä herttaisimmin. Kaikki olivat hyvillään hänen päätöksestään, lukuunottamatta irlantilaista, joka menettäisi hänessä älykkään ja uskollisen apulaisen. Mutta Paddy ymmärsi kuinka tärkeänä Glenarvanin täytyi pitää perämiehen mukaantuloa eikä väittänyt vastaan. Glenarvan pyysi häntä varustamaan kulkuneuvot matkaa varten Australian halki, ja kun sopimus oli tehty ja Ayrtonille ilmoitettu, milloin taas tavattaisiin, palasivat matkustajat laivalle.
Paluu tapahtui hilpeän mielialan vallitessa. Kaikki oli muuttunut. Kaikki epäröinti hälvennyt. Uljaiden etsijöiden ei tarvinnut enää kulkea umpimähkään pitkin tätä 37. leveysasteen linjaa. Harry Grant, siitä ei voinut olla epäilystä, oli pelastunut tälle mantereelle ja jokainen tunsi sydämessään sitä tyydytystä, jonka epätiedon jälkeen saatu varmuus antaa.
Suotuisissa oloissa saattoi Duncan kahden kuukauden kuluttua laskea
Harry Grantin Skotlannin rannalle!