— Kuinkas muuten voisi olla? Mary vastasi katsahtaen lady Helenaan ja ehkä hiukan myös nuoreen kapteeniin.
— Niin, minun sisareni rakastaa teitä, herra John, Robert huudahdi, — niin kuin minäkin!
— Ja minä sinua, rakas lapseni! John Mangles vastasi hiukan hämillään Robertin sanoista, jotka olivat nostattaneet hienon punan Mary Grantin otsalle.
Sitten kääntäen keskustelun vähemmän polttavalle alalle, John Mangles lisäsi:
— Kun minä nyt olen kertonut kaiken Duncanin matkasta, ehkäpä te, mylord, tahdotte kertoa meille muutamia yksityiskohtia matkastanne Amerikan poikki ja nuoren sankarinne urotöistä.
Mikään ei olisi voinut olla lady Helenalle ja neiti Grantille mieluisampaa. Niinpä lordi Glenarvan kiiruhtikin tyydyttämään heidän uteliaisuuttaan. Hän kertoi kohta kohdalta koko heidän matkansa valtamereltä toiselle. Kordillieerien ylitys, maanjäristys, Robertin katoaminen, kondorin kaappaus, Thalcaven pyssynlaukaus, punaisten susien hyökkäys, Robertin uljuus siinä, kersantti Manuel, tulva, pelastautuminen ombu-puuhun, ukonilma, tulipalo, kaimaanit, pilvipatsas, yö Atlantin rannikolla, kaikki nämä eri kohdat, hauskat ja hirvittävät, herättivät vuoron perään kuuntelijain riemua tai kauhua. Mainittiin monta seikkaa, joista Robert joutui sisarensa ja lady Helenan hyväiltäväksi. Milloinkaan ei poika ollut saanut niin suurta suosiota, vieläpä niin innokkailta ystäviltä.
Päätettyään kertomuksensa lordi Glenarvan lausui lopuksi:
— Nyt, ystäväni, ajatelkaamme nykyhetkeä; mennyt on mennyttä, mutta tulevaisuus on edessämme; palatkaamme kapteeni Harry Grantiin.
Aamiainen oli päättynyt; siirryttiin lady Glenarvanin erikoissalonkiin; istuuduttiin kartoilla ja piirroksilla peitetyn pöydän ympärille, ja keskustelu alkoi heti.
— Rakas Helena, lordi Glenarvan sanoi, — noustessani laivaan lausuin, että vaikka meillä ei ollut Britannian haaksirikkoisia mukanamme, meillä kuitenkin oli enemmän toivoa kuin milloinkaan löytää heidät. Matkamme Amerikan halki on saanut meidät vakuuttuneeksi siitä tai paremminkin antanut varmuuden, että haaksirikko ei ole tapahtunut Tyynen Valtameren eikä Atlantin rannikolla. Siitä on luonnollinen johtopäätös, että olimme tulkinneet asiakirjan väärin, mitä Patagoniaan tulee. Onneksi ystävämme Paganel keksi erehdyksen äkillisen mielijohteen ansiosta. Hän on todistanut, että olimme väärillä jäljillä, ja tulkinnut asiakirjan tavalla, joka ei jätä mieleemme enää mitään tilaa epäilylle. Tässä on puhe ranskaksi kirjoitetusta asiakirjasta, ja minä pyydän Paganelia selittämään sen, jotta ei kenenkään mieleen jäisi pienintäkään epäilystä tässä suhteessa.