Muutamat stock-keeperin lisäämät yksityiskohdat täydensivät kertomusta tästä retkestä, joka olisi ansainnut olla itse Ksenofonin kuvaama, ellei suorastaan johtama. Niin kauan kuin armeija marssi tasangolla, oli kaikki hyvin. Vähän hankaluutta, vähän vaivaa. Eläimet söivät kulkiessaan, sammuttivat janonsa laidunten monista puroista, nukkuivat yön, marssivat päivän ja kokoontuivat kuuliaisesti koirien haukunnasta. Mutta mantereen suurissa metsissä, eukalyptus- ja mimoosametsiköiden kautta kuljettaessa vaikeudet lisääntyivät. Komppaniat, pataljoonat ja rykmentit sekaantuivat tai hajaantuivat, ja niiden uudelleenjärjestämiseen meni pitkä aika. Jos onnettomuudeksi joku "leader" sattui eksymään, se täytyi löytää kaikin mokomin yleisen hajaannuksen välttämiseksi, ja mustilta meni usein monta päivää näihin vaikeisiin etsiskelyihin. Jos sattui suuria sateita, laiskat eläimet heittäytyivät liikkumattomiksi, ja ankarat ukonilmat synnyttivät pelosta mielipuolten eläinten joukossa sekasortoista pakokauhua.
Tarmokkaalla toimellaan stock-keeper oli kuitenkin suoriutunut näistä yhä uusiutuvista vaikeuksista. Hän marssi; kilometri kilometriltä oli päästy eteenpäin; tasankoja, metsiä, vuoria oli jäänyt selän taakse. Mutta jokien yli mentäessä oli monen muun ominaisuuden lisäksi tarpeen se suuri ominaisuus, jota sanotaan mielenmaltiksi ja joka kestää kaikki koettelemukset, niin etteivät tunnit tai päivät eivätkä edes viikot saa sitä masentaa. Kerrankin oli stock-keeperin pysähdyttävä erään virran eteen, jonka yli ei suinkaan ollut mahdoton kulkea, vaikka ei ollut kuljettu. Este johtui yksinomaan karjan itsepäisyydestä; eläimet tekivät tenän. Sonnit haistelivat vettä ja kääntyivät takaisin. Lampaat pakenivat joka suuntaan, mutta eivät vain menneet veteen. Odotettiin yötä lauman ajamiseksi jokeen; se ei onnistunut. Heitettiin väkisin veteen karitsoita, mutta emät eivät uskaltaneet mennä perässä. Koetettiin houkutella laumaa kiusaamalla sitä janolla useita päiviä; karja oli juomatta, mutta ei hievahtanut. Vietiin karitsat toiselle rannalle toivossa, että emät tulisivat yli näiden määkynästä; karitsat määkyivät, mutta emät eivät lähteneet toiselta rannalta. Sitä kesti kuukauden päivät eikä stock-keeper enää tiennyt, mitä tehdä määkyvällä, hirnuvalla ja mylvivällä laumallaan. Silloin eräänä päivänä, ilman syytä, oikusta, ei tiedetä minkä vuoksi, meni eräs osasto joen yli, ja silloin syntyi uusi pulma estää laumaa syöksymästä siihen sikinsokin. Riveissä syntyi epäjärjestystä ja paljon eläimiä hukkui koskiseen virtaan.
Näin kertoili Sam Machell. Sillä välin oli suuri osa laumasta marssinut ohi hyvässä järjestyksessä. Hänen oli aika palata armeijansa kärkeen valitsemaan parhaita laidunmaita. Hän lausui siis jäähyväiset lordi Glenarvanille, nousi mainiolle maatiaisratsulleen, jota yksi hänen miehistään piteli suitsista, ja kätteli sydämellisesti kaikkia. Hetken kuluttua hän oli kadonnut pölypilveen.
Vankkurit jatkoivat päinvastaiseen suuntaan hetkeksi keskeytynyttä matkaansa ja pysähtyivät vasta illalla Talbot-vuoren juurelle.
Paganel huomautti nyt sopivasti, että oli 25. päivä joulukuuta, siis joulupäivä, jota englantilaisissa perheissä on tapana viettää niin juhlallisesti. Mutta muonamestari ei ollut sitä unohtanut, ja teltassa tarjottu runsas illallinen tuotti hänelle aterioitsijoiden vilpittömät kiitokset. Täytyykin sanoa, että Olbinett oli todella tehnyt ihmeitä. Hän oli loihtinut varastostaan esille erinäisiä eurooppalaisia ruokalajeja, joita harvoin tavataan Australian erämaissa. Poronsäärtä, suolattua naudanlihaa, savustettua lohta, ohra- ja kaurakakkuja, teetä mielin määrin, viskiä runsaasti ja muutamia pulloja portviiniä kuului tähän hämmästyttävään ateriaan. Olisi voinut luulla olevansa Malcolmin linnan suuressa ruokasalissa keskellä Skotlannin ylämaita.
Tästä juhlasta ei tosiaankaan puuttunut mitään, inkivääriliemestä jälkiruoan pikkutorttuihin saakka. Yhtäkaikki katsoi Paganel velvollisuudekseen liittää ateriaan lähistökumpujen rinteillä kasvavien villien appelsiinipuiden hedelmiä. Alkuasukkaiden kesken niillä on nimenä "moccady"; appelsiinit olivat jokseenkin mauttomia, mutta niiden siemenet purtuina kirpeitä kuin cayennen-pippuri. Rakkaudesta tieteeseen pureksi maantieteilijä niitä niin tunnollisesti, että hänen kitalakeaan alkoi polttaa eikä hän kyennyt vastaamaan majurin kysymyksiin australialaisten jälkiruokien erikoisominaisuuksista.
Seuraavana eli 26. päivänä joulukuuta ei tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Tavattiin Norton-puron ja vähää myöhemmin puoleksikuivuneen Mackenzie-joen lähteet. Sää oli edelleen poutainen ja lämpö varsin siedettävä; tuuli puhalsi etelästä ja vilvoitti ilmaa kuten pohjoistuuli olisi tehnyt pohjoisella pallonpuoliskolla, mistä Paganel huomautti ystävälleen Robert Grantille.
— Se on onnellinen seikka, hän lisäsi, — sillä keskilämpö on suurempi eteläisellä kuin pohjoisella pallonpuoliskolla.
— Minkä vuoksi? poika kysyi.
— Minkäkö vuoksi? Paganel vastasi. — Etkö sinä ole koskaan kuullut puhuttavan, että maa on talvella lähempänä aurinkoa?