Tänä päivänä kulkivat matkustajat 141. pituusasteen yli noin puolen asteen verran. Tähän saakka he olivat tavanneet vähän siirtolaisia, vähän squattereita. Maa näytti autiolta. Alkuasukkaista ei näkynyt varjoakaan, sillä villit heimot harhailivat pohjoisempana pitkin suunnattomia, Darlingin ja Murrayn lisäjokien kostuttamia erämaita.
Muuan omituinen näky kiinnitti kuitenkin Glenarvanin joukon huomiota. Se sai nähdä erään niitä tavattoman suuria karjalaumoja, joita rohkeat yrittelijät kuljettavat idän vuorilta Victorian ja Etelä-Australian maakuntiin saakka.
Kello neljän aikaan iltapäivällä John Mangles huomasi viiden kilometrin päässä edessäpäin horisontissa kohoavan suunnattoman pölypilven. Mistä tämä ilmiö johtui? Sitä oli vaikea sanoa. Paganel oli taipuvainen olettamaan jotakin meteoria, jolle hänen vilkas mielikuvituksensa jo etsi luonnollista syytä. Mutta Ayrton lopetti hänen retkeilynsä arvailujen mailla ilmoittaen, että pölyn nouseminen johtui liikkeellä olevasta karjalaumasta.
Perämies ei erehtynytkään. Paksu pilvi läheni. Sen keskestä kuului loputonta määkinää, hirnuntaa ja mylvinää. Tähän karjan mölinään sekaantui ihmisääniäkin huutojen, vihellysten ja melun muodossa.
Metelöivästä pilvestä tuli esiin muuan mies. Hän oli tämän nelijalkaisten armeijan ylijohtaja. Glenarvan meni häntä vastaan, ja tuttavuutta tehtiin kursailuitta. Johtaja tai, käyttääksemme hänen oikeaa arvonimeään "stock-keeper", omisti itse osan karjaa. Hän oli nimeltään Sam Machell ja tuli todellakin itämaakunnista ja oli matkalla Portlandin lahtea kohti.
Hänen karjaansa kuului kaksitoistatuhatta seitsemänkymmentäviisi päätä eli tuhat nautaa, yksitoistatuhatta lammasta ja seitsemänkymmentäviisi hevosta. Kaikki nämä eläimet oli ostettu laihoina Sinivuorten tasangoilla ja vietiin lihotettaviksi Etelä-Australian reheville laitumille, missä ne taas myytäisiin suurella voitolla. Niinpä Sam Machell saattoi hyötyä seitsemäntuhatta viisisataa puntaa voittaessaan kaksi puntaa naudalta ja puoli puntaa lampaalta. Se oli suuri yritys. Mutta millaista kärsivällisyyttä, millaista tarmoa tarvittiinkaan tämän vastahakoisen lauman viemiseksi määräpaikkaan ja millaisia vaivoja pitikään kestää! Tästä ankarasta ammatista saatu voitto oli raskaasti ansaittu!
Sam Machell kertoi muutamalla sanalla tarinansa, karjan jatkaessa matkaansa mimoosametsiköiden välissä. Lady Helena, Mary Grant ja ratsastajat olivat laskeutuneet maahan ja kuuntelivat stock-keeperin kertomusta tuuhean kumipuun siimeksessä istuen.
Karjakauppias oli lähtenyt matkalle seitsemän kuukautta sitten. Hän pääsi noin viisitoista kilometriä päivässä, ja hänen pitkä matkansa kestäisi vielä kolme kuukautta. Hänellä oli mukanaan apureina tässä työläässä puuhassa kaksikymmentä koiraa ja kolmekymmentä miestä, joista viisi mustaa, erinomaisen taitavia löytämään eksyneiden eläinten jäljet. Kuudet vankkurit seurasivat armeijaa. Varustettuina "stock-whipeillä", ruoskilla, joiden varsi oli noin puolimetrinen ja siima kolme metriä pitkä, ajajat marssivat rivien välissä palauttaen usein häiriytyvän järjestyksen, koirien keveän ratsuväen kirmaillessa sivustoilla.
Matkustajat ihmettelivät karjassa aikaansaatua kuria. Eri rodut kulkivat erillään, sillä naudat ja villit lampaat eivät tule hyvin toimeen keskenään; edelliset eivät suostu milloinkaan laitumeen, jonka poikki jälkimmäiset ovat liikkuneet. Sen vuoksi oli pakko sijoittaa naudat etupäähän, missä ne kulkivat kahteen pataljoonaan jaettuina. Niitä seurasi viisi rykmenttiä lampaita kahdenkymmenen ajajan komennossa, ja hevoskomppania oli jälkijoukkona.
Sam Machell selitti kuulijoilleen, että armeijan oppaina eivät olleet koirat eikä miehet, vaan sonnit, älykkäät "leaderit", joiden etevämmyyden niiden kumppanit tunnustivat. Ne marssivat eturivissä, juhlallisen arvokkaina, noudattaen vaistomaisesti oikeaa suuntaa, syvästi vakuuttuneina oikeudestaan kunnioittavaan kohteluun. Niitä kohdeltiin hellävaroen, sillä karja totteli näitä johtajia empimättä. Jos niiden päähän pälkähti pysähtyä, siihen oikkuun täytyi mukautua, ja turhaa olisi ollut yrittää liikkeelle levähdyksen jälkeen, elleivät ne itse antaneet lähtömerkkiä.