Siellä oli Jacques Paganelin pakko myöntää, että tämä järvi ei ollut valkoinen enempää kuin Mustameri on musta, Punainen meri punainen, Keltainen joki keltainen tai Siniset vuoret sinisiä. Maantieteilijän itserakkaus pakotti hänet kuitenkin kovasti väittelemään, mutta hänen perustelujaan ei myönnetty päteviksi.
Olbinett valmisti illallisaterian täsmällisesti kuten aina; sen jälkeen matkustajat, toiset vankkureissa, toiset teltassa, riensivät nukkumaan huolimatta "dingojen", Australian sakaalien, valittavasta ulvonnasta.
Ihana tasanko levisi Valkean järven toisella puolella kirjavanaan auringonkukkia. Herätessään seuraavana päivänä teki Glenarvanin ja hänen kumppaniensa mieli kiljua ihastuksesta silmiensä eteen aukenevasta suurenmoisesta näystä. Lähdettiin matkaan. Ainoastaan muutamat kaukaiset kummut osoittivat maan kohoavan. Niin kauas kuin silmä kantoi oli kaikki vain ruoho- ja kukkakenttää keväisessä loistossaan. Hienolehtisen pellavan sinervä vivahdus suli tälle seudulle ominaisen acanthus-lajin heleään punaan. Tätä vihannuutta elävöittivät vielä monet verbenaceae-heimon lajit ja suolapitoinen maa peittyi vihertävien tai punertavien, valtaiseen salsolaceae-heimoon kuuluvien hanhenjalkojen, maksaruohojen ja juurikkaiden alle. Ne ovat teollisuudelle hyödyllisiä kasveja, sillä niistä saa mainiota soodaa polttamalla ja tuhkaa liuottamalla. Paganel, josta kukkien keskellä tuli kasvitieteilijä, mainitsi kunkin eri lajin nimeltä eikä häneltä, kun hän aina halusi esittää numeroita, jäänyt huomauttamatta, että Australian kasvistossa oli tähän saakka tavattu neljätuhattakaksisataa lajia, jotka on jaettu sataankahteenkymmeneen heimoon.
Myöhemmin, kun oli nopeasti kuljettu parikymmentä kilometriä, vierivät vankkurit korkeiden akaasia-, mimoosa- ja kukinnoltaan niin vaihtelevaisten, valkoisten kumipuumetsiköiden välissä. Kasvimaailma ei tällä "spring-plainien", lähteiden kostuttamien tasankojen seudulla ollut kiittämätön päivänkehrälle, vaan antoi tuoksuina ja väreinä takaisin, mitä aurinko antoi sille säteinä.
Eläinmaailman tuotteet eivät olleet niin moninaisia. Muutamia kasuaareja hyppeli tasangolla, mutta niitä ei päästy lähestymään. Majurin onnistui kuitenkin ampua kylkeen erästä perin harvinaista eläintä, joka on sukupuuttoon kuolemassa. Se oli "jabiru", jota englantilaiset siirtolaiset sanovat jättiläiskurjeksi. Tämä lintu oli puolitoista metriä korkea, ja sen musta, leveä, kartiomainen ja teräväkärkinen nokka oli neljäkymmentäviisi senttiä pitkä. Sen pään orvokinsiniset ja purppuranpunaiset vivahteet olivat kaulan kiiltävänvihreän, kurkun häikäisevänvalkoisen ja pitkien säärien helakanpunaisen värin räikeänä vastakohtana. Luonto näytti tähän lintuun tuhlanneen alkuperäisten väriensä koko varaston.
Lintua ihmeteltiin kovasti, ja majuri olisi ollut päivän sankari, ellei pikku Robert olisi muutamaa kilometriä kauempana tavannut ja urhoollisesti tappanut erästä oudon muotoista eläintä, joka oli puoleksi siili, puoleksi muurahaiskarhu, puolitekoinen olio kuten luomisen alkuaikojen eläimet. Sen hampaattomasta suusta roikkui venyvä, pitkä ja tahmea kieli, pyydystäen muurahaisia, jotka ovat tämän eläimen pääasiallisena ravintona.
— Se on muurahaispiikkisika! Paganel sanoi, antaen tälle monotremille oikean nimen. — Oletteko koskaan nähnyt sellaista eläintä?
— Se on hirvittävä! Glenarvan lausui.
— Hirvittävä, mutta mielenkiintoinen, Paganel vastasi, — muuten yksinomaan Australiassa elävä, ja sitä saisi turhaan etsiä mistään muualta maailmassa.
Tietenkin Paganel halusi ottaa inhottavan muurahaispiikkisian mukaan ja panna sen tavaraosastoon. Mutta Olbinett vastusti sitä niin ehdottomasti, että tiedemies luopui tämän monotremi-näytteen säilyttämisestä.