— Aivan oikein, herra Paganel.
— Niinpä kun sanotaan, että aurinko on lähinnä maata 'talvella', pitää se paikkansa vain meillä, jotka asumme pohjoisella pallonpuoliskolla.
— Sitä minä en ollut tullut ajatelleeksi, Robert myönsi.
— Mutta nyt, poikani, älä enää unohda sitä!
Robert otti kernaasti vastaan tämän pienen opetuksen maailmanrakenteesta ja sai sitten tietää, että keskilämpö Victorian maakunnassa on kaksikymmentäkolme astetta Celsiusta.
Illalla retkikunta majoittui kahdeksan kilometrin päähän
Lonsdale-järven rannalta, pohjoisessa kohoavan Drummont-vuoren ja
Dryden-vuoren välillä, jonka matalahko huippu kohosi eteläisellä
taivaanrannalla.
Seuraavana päivänä kello yhdentoista aikaan vankkurit saapuivat
Wimerra-joen rannalle, 143. meridiaanin kohdalle.
Lähes kilometrin levyinen joki virtasi kirkaspintaisena korkeiden kumi- ja akaasiapuu-reunusten välissä. Muutamat komeat myrttipuut, muiden muassa Metrosideros speciosa, kohotti viiden metrin korkeuteen pitkiä ja riippuvia punaisilla kukilla koristettuja oksiaan. Tuhansia lintuja, keltasirkkuja, peipposia, kultasiipisiä kyyhkysiä, puhumattakaan puheliaista papukaijoista, pyrähteli vihreässä lehvistössä. Alhaalla vedenkalvossa uiskenteli joukko mustia joutsenia arkoina ja luoksepääsemättöminä. Tämä Australian jokien rara avis, harvinainen lintu, katosi pian Wimerran mutkiin, jotka oikullisina kostuttivat viehättävää seutua.
Vankkurit olivat pysähtyneet ruohikolle, jonka reunat riippuivat vilisevän veden yllä. Ei ollut lauttaa, ei siltaa. Täytyi kuitenkin päästä yli. Ayrton otti etsiäkseen sopivan kahlaamon. Puolta kilometriä ylempänä joki tuntui hänestä matalammalta, ja siltä kohtaa hän päätti mennä toiselle rannalle. Eri kohdilta tunnustellessa todettiin vain vajaa metri vettä. Vankkureilla saattoi siis ilman suurta vaaraa uskaltaa tähän syvyyteen.
— Eikö ole muuta keinoa päästä tämän joen poikki? Glenarvan kysyi perämieheltä.