— Eivät hyvä rouva, Paganel vastasi. — Rämeet olivat kulkukelvottomia, ja heidän täytyi kääntyä paluumatkalle yhtyäkseen tovereihinsa Fort Willsissä. Surullinen paluu, sen saa sanoa! Heikkoina ja näännyksissä eteenpäin laahautuen Burke ja Wills pääsivät Greyn ja Kingin luo. Sitten he lähtivät nelisin, seuraten jo kulkemaansa tietä, etelään Cooper-jokea kohti.
Tämän matkan vastuksia, vaaroja ja kärsimyksiä emme tarkalleen tunne, sillä retkeilijöiden muistiinpanoissa ei niitä kuvata. Mutta niiden on täytynyt olla hirvittäviä.
Saavuttuaan huhtikuussa Cooper-joen laaksoon, heitä ei enää ollut kuin kolme. Gray oli kuollut uupumukseen. Neljä kamelia oli menehtynyt. Jos Burken kuitenkin olisi onnistunut päästä Fort Willsiin, missä Brahe häntä odotti muonavarastoineen, hän olisi tovereineen pelastunut. He panivat peliin kaiken voimansa, laahustivat eteenpäin vielä muutamia päiviä, ja 21. päivänä huhtikuuta he näkivät varuspaikan aitauksen, pääsivät perille…! Mutta juuri sinä päivänä oli, viisi kuukautta turhaan odotettuaan, Brahe lähtenyt.
— Lähtenyt! pikku Robert huudahti.
— Niin, lähtenyt! Vieläpä onnettoman sattuman oikusta juuri samana päivänä! Brahen jättämä kirje ei ollut seitsemää tuntia vanhempi. Mutta Burke ei voinut ajatellakaan hänen tavoittamistaan. Oman onnensa nojaan jääneet virkistivät itseänsä hiukan varaston ruokavaroilla. Mutta heillä ei ollut mitään kulkuneuvoja, ja Darling oli vielä kuudensadankuudenkymmenen kilometrin päässä.
Silloin Burke päätti vastoin Willsin neuvoa pyrkiä Hopeless-vuoren läheisiin australialaisiin siirtoloihin, noin kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin päähän Fort Willsistä. Lähdettiin matkalle. Kahdesta jäljellä olevasta kamelista toinen hukkui erääseen Cooper-joen mutaiseen lisäjokeen, toinen ei jaksanut kulkea enää askeltakaan; se täytyi tappaa ja sen lihat syödä. Pian olivat ruokavarat lopussa. Kolmen kovaonnisen miehen täytyi elättää itseään "nardulla", vesikasvilla, jonka siitepöly on syötävää. Kun heillä ei ollut vettä eikä keinoja kuljettaa sitä mukanaan, he eivät voineet jättää Cooperin rantoja. Tulipalo poltti heidän telttansa ja leiritavaransa. He olivat hukassa. Ei ollut edessä muuta kuin kuolema!
Burke kutsui luokseen Kingin: — Minä en elä enää kuin muutaman tunnin, hän sanoi tälle; — tässä on kelloni ja muistiinpanoni. Kun olen kuollut, pankaa oikeaan käteeni pistooli ja jättäkää minut paikalleni hautaamatta! Tämän jälkeen Burke ei enää puhunut; hän kuoli seuraavana aamuna kello kahdeksan.
Järkyttyneenä ja murheissaan King lähti etsimään jotakin australialaista heimoa. Kun hän palasi, oli Willskin kuollut. Kingin ottivat alkuasukkaat hoiviinsa, ja syyskuussa löysi hänet Howittin retkikunta, joka oli lähetetty etsimään Burkea samaan aikaan kuin MacKinlay ja Landsborough. Niinpä neljästä retkeilijästä tältä matkalta Australian mantereen poikki jäi yksi ainoa henkiin.
Paganelin kertomus oli tehnyt hänen kuulijoihinsa masentavan vaikutuksen. Kaikki ajattelivat kapteeni Grantia, joka kenties harhaili samoin kuin Burke tovereineen keskellä erämaata. Olivatko haaksirikkoiset pelastuneet niistä kärsimyksistä, joihin nämä uljaat retkeilijät olivat menehtyneet? Tämä ajatus oli niin luonnollinen, että kyyneleet kihosivat Mary Grantin silmiin.
— Isäni! Isäparkani! hän huokasi.