— Neiti Mary, tyyntykää! John Mangles lohdutti. — Joutuakseen
tällaisiin kärsimyksiin täytyy kaiken uhalla lähteä sisämaahan.
Kapteeni Grant on alkuasukkaiden käsissä, kuten King, ja pelastuu kuten
King. Hän ei ole milloinkaan joutunut niin surkeaan asemaan.
— Ei olekaan, Paganel vahvisti, — ja minä toistan teille, rakas neiti, että australialaiset ovat ystävällisiä.
— Jumala toteuttakoon sananne! neito vastasi.
— Entä Stuart? kysyi Glenarvan, joka tahtoi kääntää ajatukset pois surullisesta suunnasta.
— Stuartko? Paganel vastasi. — Oh, Stuart oli onnekkaampi, ja hänen nimensä on kuuluisa Australian aikakirjoissa. Vuodesta 1848 alkaen valmistautui John MacDougal Stuart, teidän maanmiehiämme, hyvät ystäväni, retkilleen, seuraten Sturtia matkoilla Adelaiden pohjoispuolisissa erämaissa. Vuonna 1860 hän yritti turhaan tunkeutua Australian sisämaahan vain kahden miehen seuraamana. Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka masentuvat. Vuonna 1861, tammikuun 1. päivänä, hän lähti Chambers-joelta yhdentoista päättäväisen matkakumppanin etunenässä ja pääsi kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin päähän Carpentaria-lahdesta; mutta muonavarojen puutteen vuoksi hänen täytyi palata Adelaideen pääsemättä tämän hirvittävän mantereen halki. Mutta hän rohkeni koetella onnea vieläkin ja varustaa kolmannen retkikunnan, jonka tosiaan onnistui saavuttaa niin kiihkeästi tavoiteltu päämäärä.
Etelä-Australian eduskunta kannatti lämpimästi tätä uutta löytöretkeä ja myönsi sitä varten kahdentuhannen punnan avustuksen. Stuart ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, jotka kokemuksesta tiesi tarpeellisiksi. Hänen ystävänsä, luonnontutkija Waterhouse, vanhat kumppaninsa Thring ja Kekwick sekä lisäksi Woodforde ja Auld, kaikkiaan kymmenen miestä, liittyivät häneen. Hän otti mukaansa kaksikymmentä amerikkalaista nahkasäkkiä, joista kukin oli kolmenkymmenen litran vetoinen, ja 5. päivänä huhtikuuta 1862 retkikunta oli saavuttanut Newcastle Waterin alueen, kahdeksannentoista leveysasteen takana, yhtä kaukana pohjoisessa kuin kovaonninen Burke oli päässyt. Hänen reittinsä noudatti jokseenkin läheltä 131. meridiaania ja poikkesi niin ollen seitsemän astetta länteen Burken reitistä.
Newcastle Waterin alueen piti olla uusien löytöretkien lähtökohtana. Stuart, jota kaikkialla ympäröi tiheä metsä, koetti turhaan tunkeutua pohjoiseen ja koilliseen. Yritys samota länttä kohti Victoria-joelle ei myöskään onnistunut; läpipääsemättömät viidakot sulkivat tien.
Stuart päätti silloin muuttaa leiripaikkaa ja saikin sen siirretyksi vähän pohjoisemmaksi, Howerin rämeille. Sitten kulkiessaan itää kohti hän kohtasi keskellä ruohoisia tasankoja Daily-joen ja seurasi sitä noin viisikymmentä kilometriä.
Maaperä alkoi olla erinomaista; laitumet olisivat olleet squatterin ilona ja onnena; kumipuut kasvoivat sieilä tavattoman korkeiksi. Ihmeissään jatkoi Stuart matkaamista eteenpäin; hän saapui Strangeway-joen ja Leichardtin löytämän Roper-joen rannalle; niiden vedet virtasivat palmujen välitse, jotka olivat tämän trooppisen seudun arvoisia; siellä eli alkuasukasheimoja, jotka ottivat löytöretkeilijät ystävällisesti vastaan.
Sieltä retkikunta kääntyi pohjoisluoteeseen pitkin hiekkaista ja rautapitoisten kallioiden peittämää aluetta, etsien Van Diemenin lahteen laskevan Adelaide-joen lähteitä. Se kulki tällöin Arnhemin maan läpi, palmukaalien, bambujen ja pinjojen keskitse. Adelaide laajeni; sen rannat kävivät rämeisiksi; meri oli lähellä.