— Rautatielle! Rautatielle!
Ilmeisesti oli sattunut jokin vakava tapahtuma, joka aiheutti kaiken tämän hälinän. Ehkäpä jokin suuri tapaturma.
Glenarvan lisäsi hevosensa vauhtia kumppaneidensa seuratessa. Muutaman minuutin kuluttua hän oli Camden Bridgen luona. Siellä hän ymmärsi syyn ryntäykseen.
Oli tapahtunut hirvittävä onnettomuus, ei junien yhteentörmäys, vaan junan suistuminen radalta ja syöksyminen virtaan, mikä muistutti Amerikan suurimpia samantapaisia onnettomuuksia. Rautatien alitse kulkeva joki oli täynnä vaunuja ja veturin pirstaleita. Joko oli silta murtunut junan painosta tai juna joutunut pois raiteilta: viisi vaunua kuudesta oli suistunut Luttonin uomaan veturin perässä. Ainoastaan viimeinen vaunu pelastui kuin ihmeen kautta, sen kytkyt kun oli katkennut, ja seisoi radalla metrin päässä kuilun partaalta. Alhaalla oli vain hirvittävä kasa mustuneita ja katkenneita akseleita, murskautuneita vaunuja, vääntyneitä kiskoja, hiiltyneitä ratapölkkyjä. Tärähdyksestä räjähtänyt höyrypannu oli lennättänyt metallikuoren sirpaleita pitkän matkan päähän. Tästä muodottomien esineiden rykelmästä nousi vielä muutamia liekkejä ja höyryä mustan savun keskeltä. Hirveän syöksyn jälkeen vielä hirveämpi tulipalo! Suuria verilätäköitä, irrallisia jäseniä, hiiltyneiden ruumiiden tynkiä näkyi siellä täällä eikä kukaan uskaltanut ajatella näiden pirstaleiden alle hautautuneiden uhrien lukumäärää.
Glenarvan, Paganel, majuri ja Mangles kuuntelivat joukon keskellä miehestä mieheen kulkevia puheita. Pelastustöissä puuhaillessaan kukin koetti selittää tapaturmaa.
— Silta on murtunut, joku sanoi.
— Murtunutko! toinen vastasi. — Se on yhtä hyvässä kunnossa kuin se on aina ollut, mutta on unohdettu kääntää paikalleen junan tullessa. Siinä kaikki.
Siinä olikin kääntösilta, joka avattiin laivaa varten. Oliko siis anteeksiantamattoman huolimaton vartija unohtanut sulkea sen, niin että täyttä vauhtia kulkeva juna tyhjän päälle jouduttuaan, oli näin syöksynyt Luttonin veteen? Tämä olettamus tuntui hyvin todennäköiseltä. Vaikka toinen puoli siltaa oli murskana vaunujen pirstaleiden alla, riippui toinen, vastapäiselle rannalle käännetty puoli vielä ehjänä kannattimillaan. Ei ollut epäilystäkään! Vartijan huolimattomuus oli aiheuttanut tapaturman.
Se oli sattunut yöllä junalle n:o 37, joka oli lähtenyt Melbournesta neljännestä vaille kaksitoista illalla. Kello oli varmaankin ollut neljännestä yli kolme aamulla, kun juna kaksikymmentäviisi minuuttia Castlemainen asemalta lähdön jälkeen saapui Camden Bridgelle ja kohtasi siinä tuhonsa. Viimeisen vaunun matkustajat ja virkailijat ryhtyivät heti etsimään apua, mutta sähkölennätin, jonka pylväät olivat kaatuneet maahan, ei enää toiminut. Kului kolme tuntia, kunnes Castlemainen viranomaiset ehtivät saapua onnettomuuspaikalle. Kello oli siis kuusi aamulla, kun pelastustyö saatiin järjestetyksi siirtokunnan ylivalvojan Mitchellin toimesta ja erään poliisiupseerin komentaman poliisiosaston avulla. Squatterit ja heidän väkensä olivat tulleet myös auttamaan ja ryhtyivät ensin sammuttamaan tulipaloa, joka hurjan kiihkeänä riehui pirstaleiden keskellä.
Muutamia ruumiita, joita oli mahdoton tunnistaa, oli nostettu ratavallille. Ei voinut ajatellakaan, että kukaan selviytyisi elävänä tästä palavasta pätsistä. Tuli oli nopeasti täydentänyt hävityksen. Junan matkustajista, joiden lukumäärää ei tiedetty, oli jäänyt eloon ainoastaan kymmenen, viimeisessä vaunussa olleet. Rautatien hallinto oli lähettänyt apuveturin noutamaan heitä Castlemaineen.