Tällä välin lordi Glenarvan, joka oli esitellyt itsensä, keskusteli ylivalvojan ja poliisiupseerin kanssa. Jälkimmäinen oli kookas ja laiha mies, järkähtämättömän kylmäverinen, joka ei ainakaan antanut tunteidensa näkyä värähtämättömillä kasvoillaan. Hän katseli tätä hirvittävää tuhoa kuin matemaatikko laskutehtävää: hän yritti ratkaista sitä ja saada selville tuntemattoman tekijän. Niinpä kun Glenarvan lausui: — Tämä on suuri onnettomuus, hän vastasi tyynesti:
— Vielä pahempaa, mylord.
— Vielä pahempaa! Glenarvan huudahti tuosta lausunnosta loukkaantuneena. — Mitä tässä on 'pahempaa' kuin onnettomuus?
— Rikos! poliisiupseeri vastasi tyynesti.
Takertumatta tällaiseen sopimattomaan puheeseen Glenarvan kääntyi herra
Mitchellin puoleen, luoden häneen kysyvän katseen.
— Niin, mylord, ylivalvoja vastasi, — tutkimuksemme on saanut meidät varmistumaan, että tämä on rikoksen tulos.
Viimeinen tavaravaunu on ryöstetty. Eloon jääneiden matkustajien kimppuun oli hyökännyt viisi tai kuusi miestä käsittävä rosvojoukko. Silta on jätetty auki tahallisesti eikä epähuomiossa, ja jos tämän seikan yhteydessä otetaan huomioon vartijan katoaminen, niin täytyy päätellä, että se roisto on ollut rosvojen liittolaisena.
Poliisiupseeri pudisti päätään tälle ylivalvojan päätelmälle.
— Ettekö te ole samaa mieltä? herra Mitchell kysyi häneltä.
— En, mitä vartijan osallisuuteen tulee.