Se oli hyvin sidottu taskukokoinen Raamattu. Ensimmäisen lehden taakse oli kirjoitettu: Melbournen normaalikoulu, I palkinto maantieteessä, Toline Lachlanista.
Paganel oli haltioissaan! Australialainen, joka tunsi maantiedettä, ihastutti häntä ja hän suuteli Tolinea molemmille poskille yhtä hartaasti kuin jos olisi itse ollut pastori Paxton palkintojen jakopäivänä; Paganelin olisi kuitenkin pitänyt tietää, että tällainen tapaus ei ole harvinainen australialaisissa kouluissa. Nuoret villit käsittävät varsin helposti maantieteellisiä seikkoja, mutta ovat sitä vastoin kovin vastahakoisia laskennossa.
Toline ei ollut ollenkaan ymmärtänyt tiedemiehen äkillistä hyväilyä. Lady Helenan täytyi selittää hänelle, että Paganel oli kuuluisa maantieteilijä ja tarpeen tullessa etevä opettaja.
— Maantieteen opettaja! Toline vastasi. — No, herra, kyselkää minulta!
— Kyselisinkö sinulta, poikaseni? Paganel sanoi. — Enhän parempaa pyydä! Aioin tehdä niin ilman sinun lupaasikin. Tahdonkin mielelläni nähdä, kuinka maantiedettä opetetaan Melbournen normaalikoulussa!
— Entäpä jos muna opettaisikin kanaa, Paganel! MacNabbs lausui.
— Mitä hittoa! maantieteilijä huudahti. — Opettaa Ranskan
Maantieteellisen seuran sihteeriä!
Sitten asettaen silmälasit nenälleen, oikaisten pitkän vartalonsa ja ottaen juhlallisen äänen kuten opettajan tulee hän aloitti kyselynsä.
— Oppilas Toline, hän sanoi, — nouskaa seisomaan.
Toline, joka oli seisaallaan, ei voinut nousta lisää. Hän odotti siis vaatimattomassa asennossa maantieteilijän kysymyksiä.