— Ja milloin olemme siellä?
— Ylihuomenna illalla.
Tämä vastoinkäyminen huolestutti Glenarvania suuresti. Että pampalla ei tavattu ainoatakaan intiaania, se oli todella odottamatonta. Tavallisesti niitä on siellä liiaksikin. Jonkin aivan erikoisen seikan oli siis täytynyt karkottaa heidät. Mutta jos Harry Grant oli jonkin heimon vankina, oli ennen kaikkea tärkeätä tietää, oliko hänet kuljetettu pohjoiseen vai etelään. Tämä epätietoisuus ei antanut Glenarvanille rauhaa. Hinnasta mistä hyvänsä piti päästä kapteenin jäljille. Niinpä oli parasta noudattaa Thalcaven neuvoa ja pyrkiä Tandilin kylään. Siellä tavattaisiin ainakin joku, jonka kanssa päästäisiin puheisiin.
Kello neljän aikaan illalla näkyi taivaanrannalla kumpu, joka näin tasaisella maalla kävi vuoresta. Se oli Tapalquemin harjanne, jonka juurella matkamiehet viettivät seuraavan yön. Tämän vuoren ylittäminen seuraavana päivänä oli mitä helpoin asia maailmassa. Seurattiin hiekkakumpareita loivasti kohoavalla maaperällä. Kordillieerien yli kulkeneet eivät voineet katsoa sellaista harjannetta juuri miksikään; tuskinpa hevosetkaan hiljensivät nopeaa vauhtiaan. Puolenpäivän aikaan sivuutettiin autio Tapalquemin linna, ensimmäinen rengas siinä linnoitusketjussa, joka oli rakennettu etelärajalle suojaksi rosvoilevia alkuasukkaita vastaan. Mutta intiaaneista ei nähty varjoakaan Thalcaven yhä suuremmaksi kummaksi. Kerran sentään, juuri keskipäivällä, tähysteli kolme hyvillä hevosilla ja aseilla varustettua ratsumiestä hetkisen tätä pientä joukkoa; mutta he eivät päästäneet sitä lähelleen, vaan katosivat uskomattoman nopeasti. Glenarvan oli raivoissaan.
— Gauchoja, patagonialainen sanoi antaen näille alkuasukkaille saman nimen, joka oli aiheuttanut majurin ja Paganelin riidan.
— Ah, gauchoja, MacNabbs huomautti. — No, Paganel, tänään ei puhalla pohjoistuuli. Mitä te ajattelette niistä?
— Minä ajattelen, että ne näyttävät selviltä rosvoilta, Paganel vastasi.
— Vai ainoastaan näyttävät? Paljonko tarvitaan lisää, jotta ne ovat rosvoja, kunnon tiedemies?
— Ei muuta kuin yksi askel, rakas majuri!
Paganelin tunnustusta seurasi yleinen nauru, joka ei häntä hämmentänyt, vaan hän itse teki näistä intiaaneista hyvin omituisen huomautuksen.