Tuntemattoman vilkkaus oli majurin tyyneyden räikeänä vastakohtana; hän liikuskeli MacNabbsin ympärillä, katseli tätä, teki silmillään kysymyksiä, kun taas majuri ei ollut vähääkään utelias tietämään, mistä hän tuli, ja minne hän oli menossa, minkä vuoksi hän oli mukana Duncan-laivalla.
Nähdessään yrityksensä raukeavan majurin välinpitämättömyyteen, tuo arvoituksellinen henkilö tarttui kaukoputkeensa, joka pisimmillään oli reilun metrin mittainen, ja seisten liikkumatta kuin valtatien kilometripylväs, vaikka sääret hajallaan, hän suuntasi kojeensa kohtaan, jossa taivas ja meri yhtyivät; viisi minuuttia sitä tutkittuaan hän laski kaukoputkensa, käänsi sen pään kantta vasten ja nojasi siihen ikään kuin se olisi ollut keppi; mutta silloinpa kiikarin putket solahtivat sisäkkäin, ja uusi matkustaja, jolta täten äkkiä katosi tukipiste, oli vähällä suistua kumoon isonmaston juurelle.
Jokainen muu olisi ainakin hymyillyt majurin asemassa. Majuri ei edes räpäyttänyt silmiään. Silloin tuntematon teki päätöksensä.
— Muonamestari! hän huusi, ja tämän ainoankin sanan ääntäminen osoitti hänen olevan ulkomaalaisen.
Hän odotti. Ketään ei ilmestynyt.
— Muonamestari! hän toisti vielä kovemmalla äänellä.
Herra Olbinett sattui kulkemaan ohi matkallaan etukannen alla olevaan keittiöön. Kuinka hän hämmästyikään kuullessaan tämän kookkaan henkilön, jota hän ei tuntenut, tuolla lailla kutsuvan!
— Mistä ihmeestä tuo tulee? — hän tuumi. — Joku lordi Glenarvanin ystävä? Mahdotonta!
Hän astui kuitenkin esiin ja lähestyi muukalaista.
— Oletteko te laivan muonamestari? tämä kysyi.