— Mutta, ystäväni, niissä on vain se vika, että joudumme liian kauaksi pois määräsuunnastamme joko etelään tai pohjoiseen.
— Onko teillä sitten muuta solaa tiedossa? majuri kysyi.
— On kyllä, Paganel vastasi. — Antucon sola, joka tosin on tuliperäisellä rinteellä, mutta 37. ja 38. asteen keskivälillä, siis puolen asteen päässä meidän tiestämme. Se on ainoastaan tuhannen kahdeksansadan metrin korkeudella; sen keksi aikanaan Zamudio de Cruz.
— Hyvä, Glenarvan sanoi, — mutta tunnetteko te, catapaz, tätä Antucon solaa?
— Tunnen kyllä, mylord, ja olen siitä kulkenutkin, mutta en esittänyt sitä sen vuoksi, että se on oikeastaan vain itärinteiden intiaanipaimenten käyttämä karjatie.
— No, ystäväni, Glenarvan vastasi, — mistä pehuenchien hevos-, lammas- ja härkälaumat kulkevat, kykenemme mekin kulkemaan. Ja kun se on juuri meidän reitillämme, niin valitsemme Antucon solan.
Niinpä annettiin lähtömerkki ja painuttiin suurten kalkkipitoisten vuorten väliseen Lejas-laaksoon. Sitten noustiin loivaa rinnettä ylös. Kello yhdentoista tienoilla piti kiertää pieni järvi, kaikkien läheisten purojen luontainen säiliö ja yhtymäkohta; ne saapuivat sinne solisten ja laskeutuivat siellä leppoisaan rauhaan. Järven yläpuolella levisi laajoja, ruohopeitteisiä aukeita, missä intiaanien karjalaumoja oli laitumella. Sitten tuli etelästä pohjoiseen kulkeva rämeinen notko, jota muulit vaistomaisesti karttoivat. Kello yhden aikaan tuli näkyviin Ballenaren linnoitus, jonka murtuneet muurit olivat erään vuoren ylimmällä huipulla. Kuljettiin yhä eteenpäin. Rinteet muuttuivat jo karuiksi ja kivisiksi, ja muulien kavioiden irrottamia mukulakiviä alkoi yhä tiheämmin rapista rinnettä alas. Kello kolmen korvilla nähtiin kiehtovan kauniilla paikalla toiset, vuoden 1770 kapinassa hävitetyn linnoituksen rauniot.
— Niin se on, Paganel sanoi, — vuoret eivät riitä erottamaan ihmisiä, ne pitää vielä linnoittaa.
Tästä alkaen kävi tie vaikeaksi, jopa vaaralliseksi; rinne jyrkkeni yhä, kallioseinien välit kapenivat, rotkoja kulki ristiin rastiin. Muulit astuivat varovasti, sieraimet maassa haistellen tietä. Marssittiin jonossa. Joskus, jossakin äkkimutkassa, katosi kellokas näkyvistä, ja pienen karavaanin oppaana oli silloin vain kellon kaukainen kilinä. Usein tien oikulliset kiemurat johtivatkin jonon kahdelle rinnakkaiselle polulle, ja catapaz saattoi puhella saattomiesten kanssa samalla kun tuskin kolmen metrin levyinen, mutta kolmensadan syvyinen halkeama loi heidän välilleen ylipääsemättömän kuilun.
Ruohokasvullisuus kamppaili kuitenkin vielä kiven hyökkäyksiä vastaan, mutta kasvikunnan rinnalla tunsi jo kiven vallan. Antucon tulivuoren läheisyydestä kertoivat raudanväriset laavajuovat ja kellervät, suipot kristallikalliot. Päällekkäin kasautuneet kiviröykkiöt näyttivät olevan kaatumaisillaan ja pysyvän pystyssä vasten kaikkia painovoiman lakeja. Ilmeisesti vähäinenkin mullistus saattoi muuttaa niiden muotoa, ja katsellessa näitä tasapainottomia kukkuloita, vinoja torneja, nurinpäisiä nystyröitä saattoi helposti havaita, että lopullisen tasaantumisen hetki ei tälle vuoriseudulle vielä ollut tullut.