Näissä oloissa oli tietä luonnollisesti vaikea erottaa. Andien vuoriperän miltei lakkaamaton liikehtiminen muuttaa usein sen uraa, eivätkä tuntomerkit enää ole paikallaan. Niinpä catapaz epäröikin, pysähtyi usein ja katseli ympärilleen; hän tutki kallioiden muotoa, etsi mureilta kiviltä intiaanien jälkiä. Oli mahdotonta päästä selvyyteen.
Glenarvan seurasi opastaan askel askelelta; hän ymmärsi tilanteen, tajusi tämän tulevan huolestuneemmaksi sitä mukaa kuin tie kävi hankalammaksi eikä uskaltanut mitään kysellä, vaan ajatteli, eikä ehkä syyttäkään, että muulinajajalla on muulin vaisto ja että on parasta luottaa siihen.
Vielä tunnin ajan harhaili catapaz niin sanoaksemme onnen kaupalla, mutta pysytellen aina vuoren korkeimmilla kohdilla. Vihdoin hänen oli pakko äkkiä pysähtyä. Oltiin kapean notkon pohjalla, jollaisia intiaanit nimittävät quebradoiksi. Laelta katkennut porfyyrimuuri sulki sen. Turhaan etsittyään jotakin solaa catapaz astui maahan, pani käsivartensa ristiin ja odotti. Glenarvan tuli hänen luokseen.
— Oletteko eksynyt? hän kysyi.
— En ole, mylord, catapaz vastasi.
— Mutta emmehän ole Antucon solatiellä?
— Ollaan kuin ollaankin.
— Ettekö erehdy?
— En. Tässä on tähteitä intiaanien nuotiosta ja tuossa härkä- ja lammaslaumojen jättämiä jälkiä.
— Sittenhän tätä tietä on kuljettu!