Tämä pila teki lopun maantieteilijästä. Alkoi valtava hohotus, joka tarttui koko laivaväkeen. Paganel harppoi edestakaisin kuin mielipuoli, piteli molemmin käsin päätään, repi tukkaansa. Hän ei enää tiennyt, mitä teki, eikä mitä tahtoi tehdä! Hän astui konemaisesti perähytin portaita alas, harppoi pitkin välikantta, hoippuen ja huitoen ja joutui vihdoin keulapakalle. Siellä hänen jalkansa osuivat köysikasaan, ja hän kompastui. Sattumalta hän tarttui toisella kädellään erääseen nuoraan.
Äkkiä kuului kauhea pamahdus. Keulapakkaan sijoitettu kanuuna oli lauennut ja ampunut tyynelle vedenpinnalle täyden panoksen rautaromua. Onneton Paganel oli nykäissyt vielä latingissa olevan kanuunan sytytysnuoraa, ja hana oli iskenyt nallihattuun. Siitä tämä ukkosenjyrähdys. Maantieteilijä lennähti taaksepäin keulapakan portaita alas ja kieri miehistön osastoon asti.
Pamauksen herättämää hämmästystä seurasi pelästyksen huuto. Arveltiin että oli tapahtunut onnettomuus. Kymmenen matruusia syöksyi välikannelle, ja pian he kantoivat sieltä täysin hervotonta Paganelia. Eikä hän edes puhunut.
Pitkä ruumis vietiin perähydn puolelle. Kunnon ranskalaisen kumppanit olivat epätoivoissaan. Majuri, joka aina toimi lääkärinä vakavissa tapauksissa, ryhtyi riisumaan onnettoman Paganelin pukua sitoakseen hänen haavansa; mutta tuskin hän oli tarttunut kuolevaan, kun tämä ponnahti pystyyn kuin sähköiskusta.
— Ei koskaan! hän huudahti, ja käärien laihan vartalonsa ympärille vaatteiden riekaleet napitti nuttunsa omituisen innokkaasti.
— No, no, Paganel! majuri sanoi.
— Ei, sanon minä!
— Täytyyhän tutkia…
— Te ette tutki!
— Te olette kukaties katkaissut … MacNabbs jatkoi.