— Olen, Paganel vastasi nousten seisomaan pitkille jaloilleen, — mutta sen kyllä kirvesmies korjaa.
— Minkä sitten?
— Sen pylvään, joka katkesi pudotessani.
Nyt purskahtivat kaikki jälleen nauruun. Tämä vastaus oli rauhoittanut kaikki kelpo Paganelin ystävät; hän oli ilmeisesti selviytynyt ehjin nahoin seikkailustaan keulapakan kanuunan kanssa.
— Joka tapauksessa, majuri ajatteli, — on tuo maantieteilijä merkillisen ujo!
Mutta toinnuttuaan onnettomuudestaan Paganelin piti kuitenkin vastata erääseen kysymykseen, jota ei voitu välttää.
— Nyt, Paganel, Glenarvan sanoi hänelle, — vastatkaa suoraan. Tunnustan kyllä, että teidän hajamielisyytenne on ollut suureksi onneksi. Ilman teitä olisi Duncan varmasti joutunut rosvojen haltuun; ilman teitä olisimme jälleen maorin käsissä! Mutta sanokaa minulle Jumalan nimessä, mikä ihmeen ajatus, mikä yliluonnollinen mielenhäiriö sai teidät kirjoittamaan Uuden Seelannin nimen Australian sijasta?
— Niin, totta vie! Paganel huudahti. — Se johtui… Mutta samassa hänen katseensa osui kapteeni Grantin lapsiin, ja hän vaikeni äkkiä; sitten hän lausui:
— Mitä sille mahtaa, rakas Glenarvan, minä olen mieletön, hullu, auttamaton olento, ja minä kuolen maailman hajamielisimmän miehen nahoissa…
— Ellei teitä nyljetä, majuri lisäsi.