— Nyljetäkö! maantieteilijä huudahti raivostuneena. — Onko se jokin vihjaus…?
— Mikä vihjaus, Paganel? MacNabbs kysyi tyynellä äänellä.
Välikohtauksesta ei ollut seurauksia. Duncanin salaisuus oli saanut selityksensä; ihmeellisesti pelastuneet matkalaiset tahtoivat vain mennä mukaviin hytteihinsä ja tulla sitten syömään.
Mutta kun lady Helena ja Mary Grant, majuri, Paganel ja Robert olivat poistuneet jäivät Glenarvan ja John Mangles puhuttamaan vielä Tom Austinia.
— No, vanha Tom, Glenarvan sanoi, — vastatkaa minulle. Eikö käsky lähteä risteilemään Uuden Seelannin rannikolle tuntunut teistä kummalliselta?
— Tuntui, teidän armonne, Austin vastasi, — minä olin hyvin hämmästynyt, mutta minulla ei ole tapana pohtia saamiani määräyksiä, ja siksi minä vain tottelin. Olisinko voinut menetellä toisin? Jos en olisi noudattanut kirjeessä antamaanne määräystä ja olisi tapahtunut onnettomuus, enkö minä olisi ollut siihen syyllinen? Olisitteko te menetellyt toisin, kapteeni?
— En, Tom, John Mangles vastasi.
— Mutta mitä te ajattelitte? Glenarvan kysyi.
— Ajattelin, mylord, että Harry Grantin etu vaati menemään sinne, minne käskitte minun mennä. Ajattelin, että uusien tietojen johdosta te lähtisitte jollakin laivalla Uuteen Seelantiin ja että minun tuli odottaa teitä tämän saaren rannalla. Lähtiessäni Melbournesta en muuten ilmoittanut määränpäätä, ja miehistö sai tietää sen vasta aavalla merellä, kun Australian rannikko jo oli häipynyt silmistämme. Mutta silloin sattui laivalla tapaus, joka minua suuresti oudostutti.
— Mikä se oli, Tom? Glenarvan kysyi.