— Entä seurueesi? Kai-Kumu jatkoi.
— Seuralaiseni ovat englantilaisia, niin kuin minäkin. Me olemme matkustavaisia, haaksirikkoisia. Mutta — jos tahdot sen tietää — me emme ole ottaneet osaa sotaan.
— Se ei merkitse mitään! Kara-Tete sanoi tylysti. — Jokainen englantilainen on meidän vihollisemme. Sinun maanmiehesi ovat anastaneet saaremme, varastaneet maamme ja polttaneet kylämme.
— He ovat tehneet väärin, Glenarvan vastasi vakavasti. — Minä sanon sen sinulle siksi, että olen sitä mieltä, enkä siksi, että olen vankinasi.
— Kuuntele, jatkoi nyt Kai-Kumu, — Tohonga, meidän jumalamme Nui-Atuan ylimmäinen pappi, on joutunut veljiesi käsiin. Hän on nyt siellä vankina. Meidän jumalamme käskee meitä lunastamaan hänen henkensä. Minä olisin halunnut repiä sydämen rinnastasi, olisin halunnut, että sinun ja seuralaistesi päät ikuisesti koristaisivat tämän aitauksen paaluja, mutta Nui-Atua on puhunut.
Kai-Kumu, joka tähän saakka oli hillinnyt itsensä, näytti vapisevan vihasta, ja hänen kasvoistaan näkyi hurjaa liikutusta.
Pienen hetken kuluttua hän jatkoi tyynemmin:
— Luuletko englantilaisten vaihtavan Tohongan itseesi?
Glenarvan ei vastannut heti, vaan katsoi maoripäällikköä tarkasti.
— En tiedä, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.