Kaikki oli synkkään pimeyteen peitettynä. Tuuli oli tyyntynyt. Kuolon hiljaisuus vallitsi avaralla ankkuripaikalla, jonka laineet näyttivät uneen vaipuneen. Muutamia tuskin nähtäviä valkeita tuikki siellä ja täällä pimeässä. James Playfair oli ottanut ruorin ja ohjasi venettänsä vakavalla kädellä White-Pointia kohti. Tätä poikkikuljettavaa matkaa oli noin kaksi peninkulmaa. James Playfair oli päivän kuluessa mitä tarkimmasti laskenut asemansa, niin että hän suoraa linjaa taisi laskea Charlestonin nientä kohti.
Kello löi 8 Saint Philippissä, kuu veneen keulatokka törmäsi White-Pointia vasten. Oli vielä tunnin ajan odottaminen, ennenkuin Crockstonin määrämä kellonlyönti oli kuuluva. Kaji oli aivan tyhjä ihmisistä. Ainoastaan vartiomiehet etelä- ja itäpattereilla astuskelivat edes ja takaisin. James Playfair luki minuutit, mutta aika ei kuluuut niin pikaa, kuin hänen malttamattomuutensa vaati.
Kello 8.30 kuului askeleen kapsetta. Kapteini jätti miehensä, joilla airot olivat valmiina pois lähtöön, ja lähti eteenpäin. Mutta tuskin oli hän astunut kymmentä askelta, ennenkuin yhtyi yövahtiin, jossa oli yhteensä kaksikymmentä miestä. James sieppasi vyöltään revolverin, lujalla päätöksellä käyttää sitä jos niin tarvittaisiin.
Patrullin johtaja tuli häntä vastaan ja kysyi, nähdessään veneen:
— Mikä vene tuo on?
— Delphinin kevy-vene — vastasi kapteini.
— Ja kuka te olette?
— Kapteini James Playfair.
— Kah, kun luulin teidän jo menneen ja jo olevan Charlestonin vesien ahtailla suilla.
— Ei, vaan minä olen valmis purjehtimaan … ja minun pitäisi jo olla matkallakin … mutta…