— Nähtävästikin olin minä täydessä humalassa, — puheli hän itsekseen. — Mitähän nyt Mr. Fogg sanoo? Mutta kaikissa tapauksissa en ole päästänyt höyrylaivaa käsistäni, ja sehän on pääasia.
Sitten hän ajatteli Fiksiä.
— No niin, siitä peijakkaasta on nyt päästy, luullakseni, ja tuskinpa mies viimeisten puheittensa jälkeen olisi uskaltanut tullakaan meidän kanssamme samalle laivalle. Poliisimies, salapoliisi vainoaa isäntääni, jota syytetään varkaudesta! Hullutuksia! Mr. Fogg on yhtä paljon varas kuin minä murhamies!
Mutta puhuisiko hän nyt kaikki isännälleen? Sopiiko hänelle ilmoittaa, mikä mies Fiks oikeastaan on? Eiköhän ole paras odottaa, kunnes tullaan Lontooseen, ja sitten kertoa, kuinka poliisimies oli seurannut häntä ympäri maailman, ja naureskella hänen kanssaan koko jutulle? Niin, se se kai parasta on! Kaikissa tapauksissa on asiata tarkoin miettiminen. Ensimmäisenä tehtävänä nyt on tavata Mr. Fogg ja pyytää häneltä anteeksi huonoa käytöstä.
Passepartout laskeutui alas. Meri aaltoili, ja laiva heilui pahasti. Kunnon Passepartout ei ollut vielä oikein luja jaloiltansa, mutta pääsi kumminkin mitenkuten peräkannelle. Siellä ei näkynyt yhtään ihmistä, joka edes olisi ollut hänen isäntänsä tai Mrs. Audan näköinenkään.
— No niin, — ajatteli hän, — Mrs. Auda makaa vielä kaiketikin, ja
Mr. Fogg on löytänyt vistitovereita ja tapansa mukaan…
Passepartout meni alas salonkiin, mutta Mr. Foggia ei ollut sielläkään. Passepartout kysyi silloin perämieheltä, missä herra Foggin kajuutta on. Mutta perämies ei sanonut sennimistä matkustajaa olevan laivalla lainkaan.
— On kyllä, — sanoi Passepartout, — kookas mies, harvapuheinen, mukanaan nuori rouva.
— Rouvasväkeä ei ole laivalla yhtään sielua, vastasi perämies. —
Tuoss' on teille matkustajain luettelo. Katsokaa itse.
Passepartout luki luettelon… Mr. Foggin nimeä siinä ei ollut.