XXIII.
Passepartout saa suunnattoman pitkän nenän.
Seuraavana aamuna ei Passepartout enää ollutkaan niin ripeä; hän oli nälissänsä ja päätti hankkia rahaa tavalla tai toisella, mitä pikemmin sitä parempi. Hän olisi voinut myydä kellonsa, mutta ennen hän olisi kuollut nälkään. Nyt jos koskaan tuli hänen koettaa saada hyötyä kovasta, vaikkei soinnukkaasta äänestänsä.
Hän muisti muutamia englantilaisia ja ranskalaisia lauluja ja päätti koettaa onneansa. Japanilaiset — niin arveli Passepartout — ovat kaiketi suuria musiikin suosijoita, sillä kaikki siellä suoritetaan symbaalien, tamtamien ja rumpujen soidessa; kyllä kai he sitten osaavat oikean arvon antaa eurooppalaiselle lauluniekalle.
Mutta kenties oli vielä liian aikaista alkaa laulajaisia, ja kenties musiikin suosijat, odottamattoman aikaisin herätettyinä, eivät hoksaisikaan maksaa sellaisessa rahassa, missä on oikein mikadon kuva päällä.
Passepartout päätti odottaa muutamia hetkiä. Kävellessään tuossa rupesi hän kumminkin arvelemaan olevansa liian hyvissä vaatteissa ollakseen kulkeva laulaja. Hän päätti vaihtaa vaatteensa toisiksi, jotka olisivat paremmassa sopusoinnussa hänen asemansa kanssa. Täten saa hän jotakin väliä, ja sittenhän sopii täyttää ensin vatsan vaatimukset.
Sanasta työhön. Kauan aikaa haeskeltuansa löysi hän viimein vanhain vaatteiden kaupustelijan, joka kohta mielistyi eurooppalaiseen pukuun. Pian oli Passepartout saanut ylleen vanhan japanilaisen hameen ja päähänsä jonkinlaisen turbaanin, pahanpäiväiseksi vaalenneen auringon paisteesta ja sateesta. Mutta sen sijaan kilisi nyt koko joukko pieniä hopearahoja hänen taskussaan.
— Sopiihan minun ajatella olevani naamiaisissa, — lohdutteli
Passepartout itseään.
Tällä lailla japanilaistunut Passepartout meni heti ensi työkseen pienenläntään ravintolaan ja söi siellä hyvän kananpaistin ja muutaman kahmalollisen riisiä, sanalla sanoen hän söi kuin ainakin mies, jonka päivällinen vielä on tietämättömissä.
Syötyään tarpeeksensa hän arveli: