—- Kyllä minä tiedän ja ymmärrän vallan hyvin, — vakuutteli Passepartout, joka ei saanut sanottavaansa sanotuksi. —- Mutta olisihan, jos ei juuri viisaampaa, koska tuo sana teitä suututtaa, niin ainakin luonnollisempaa, että…
— Mitenkä? Kuka? Mitä hän tuolla luonnollisemmalla tarkoittaa? —- huudettiin joka haaralta.
Passepartout parka ei tiennyt, miten saada suunvuoroa.
— Te pelkäätte kai, vai mitä? — kysyi eversti Proctor.
— Minäkö pelkäisin! — huudahti Passepartout. — Saattepa nähdä, että ranskalainen osaa olla yhtä hyvä amerikkalainen kuin tekin.
— Vaunuihin, vaunuihin! — huusi konduktööri.
— Mennään vaan vaunuihin, — virkkoi Passepartout, — ja pian mennäänkin, mutta kukaan ei voi estää minua arvelemasta sitä, että parasta olisi ollut päästää ihmiset ensin kulkemaan sillan yli ja sitten vasta hujauttaa junalla perästä.
Mutta tätä ymmärtäväistä puhetta ei kukaan ottanut korviinsakaan, eikä kukaan olisi myöntänyt sitä oikeaksi.
Matkustajat olivat jälleen nousseet vaunuihinsa. Passepartout kävi sijallensa, sanaakaan sanomatta. Pelaajat olivat kokonaan vaipuneet peliinsä.
Veturi vihelsi kimeästi. Kuljettaja peräytti junaa peninkulman verran, niinkuin peräytyy urheilija saadakseen vauhtia hypyllensä.