Kaikki olivat astuneet ulos. Vaunuissa, jopa pyörissäkin näkyi kaikkialla verta.
Viimeiset indiaanit näkyivät kadonneen etelään, Republican Riveriä kohti.
Mr. Fogg seisoi laiturilla liikahtamatta, kädet ristissä rinnalla. Hän oli tekemäisillään ratkaisevaa päätöstä. Mrs. Auda seisoi hänen vieressään sanaakaan sanomatta… Mr. Fogg ymmärsi hänen katseensa. Jos hänen palvelijansa oli joutunut vangiksi, eikö hänen tulisi kaikin mokomin koettaa pelastaa häntä indiaanien kynsistä?
— Minä olen löytävä hänet hengissä tai kuolleena, — sanoi hän Mrs.
Audalle.
Nuori rouva puristi ystävänsä kättä ja kasteli sen kyynelillään.
— Hengissä! — lisäsi Mr. Fogg, — mutta me emme saa hetkeäkään kadottaa.
Tämä päätös osoitti Phileas Foggin tahtovan uhrautua kokonaan. Hän julisti oman perikatonsa. Yhden päivän viivytys — silloin hän ei ennätäkään New-Yorkista lähtevälle laivalle. Veto on silloin auttamattomasti menetetty. Mutta ajatellessaan: "se on minun velvollisuuteni", hän ei epäillyt hetkeäkään.
Kearneyn linnan päällikkö oli tullut asemahuoneelle. Sotamiehet, noin sata miestä, olivat valmiina siltä varalta, että indiaanit tekisivät ryntäyksen asemahuonetta vastaan.
— Kapteeni, — sanoi Phileas Fogg päällikölle, — kolme matkustajaa on poissa.
— Kuollutko? — kysyi päällikkö.