Mrs. Auda oli mennyt asemahuoneeseen ja istui siellä yksinään, ajatellen vain Phileas Foggia, tuota niin jaloa ja suoraa, levollista ja uljasta miestä. Mr. Fogg oli pannut alttiiksi omaisuutensa ja nyt uskalsi henkensäkin, ilman vähintäkään empimistä, pelkästä velvollisuudesta, pitkittä puheitta. Phileas Fogg oli hänen silmissään sankari.
Fiks ei ajatellut samalla tapaa; hän ei voinut voittaa levottomuuttansa. Hän käveli kiihkeänä asemasillalla. Hetken perästä hän kumminkin rauhoittui jälleen. Foggin lähdettyä hän huomasi, kuinka tuhmaa oli ollut laskea hänet menemään. Nyt hän siis oli päästänyt hänet käsistänsä. Fiks torui ja moitti itseään; hän kohteli itseänsä kuin pääkaupungin poliisitirehtööri, joka ripittää poliisimiestä, kun tämä on tehnyt suuren tuhmuuden.
— Oli minua vaan koko pöllö, — arveli hän. — Passepartout kaiketi oli sanonut hänelle, kuka minä olen. Ja nyt hän on mennyt tiehensä eikä palaja enää! Mistä mä hänet nyt saan kiinni? Mutta mitenkä saatoinkaan olla niin ajattelematon, minä, Fiks, jolla on vangitsemiskäsky taskussa! Sanalla sanoen, minä olen pässi!
Näin ajatteli salapoliisi. Hetket kuluivat kovin verkkaan. Hän ei tiennyt miten olla. Monasti hän yritti jo puhumaan Mrs. Audalle kaikki. Mutta hän ymmärsi, millä korvilla nuori rouva tuommoista puhetta kuuntelisi. Mitä ihmettä hänen tulisi tehdä? Fiks oli jo vähällä lähteä laajoille lumikentille hakemaan Phileas Foggia. Mahdollistahan olisi löytää hänet. Jäljet lumessa olivat vielä tuoreet; pian sataa uutta lunta ja jäljet katoavat.
Nyt oli Fiks ihan neuvotonna. Hänessä nousi vastustamaton halu jättää koko asia sikseen. Nythän ilmautuikin tilaisuus lähteä pois Kearneyn pysäyspaikalta.
Noin kello 2 jälkeen puolenpäivän, kun lunta oli ruvennut satamaan, kuului pitkiä vihellyksiä idästä. Kaukaa näkyi suuri esine, punainen valo edessään, lähenevän asemahuonetta verkalleen. Lumiusvassa se näytti aaveenomaiselta.
Idästä päin tuleva juna tuo ei voinut olla. Sähkösanomalla tilattu apu ei olisi vielä ennättänyt saapua tänne, ja San Fransiskon matkustajajuna tulee vasta huomenna. Pian seikka selveni.
Tämä veturi, joka nyt verkalleen läheni pysäyspaikkaa, kovasti viheltäen, oli sama, joka taannoin oli päästetty junasta irti ja joka oli yksinään kiitänyt eteenpäin hirveällä nopeudella, puolikuolleen kuljettajan ja lämmittäjän kanssa. Se oli kulkenut useampia peninkulmia, mutta vähitellen oli tuli sammunut, saamatta uutta polttoainetta; höyryä ei enää syntynyt, vauhti oli vähennyt vähenemistään, ja vihdoin oli veturi pysähtynyt 20 peninkulmaa tuolla puolen Kearneyn aseman.
Kuljettaja ja lämmittäjä eivät olleet kuolleet. He olivat olleet vain tainnoksissa ja viimein toipuneet.
Kuljettaja, huomattuaan veturin pysähtyneen keskelle erämaata ilman vaunuja perässä, oli ymmärtänyt asian laidan. Miten veturi oli päässyt junasta irti, sitä hän tosin ei voinut käsittää; sen hän vain varmana piti, että juna oli jäänyt jonnekin jäljelle.