Fiks alkoi joutua ymmälle.
— Niin, tovereilta juuri! — jatkoi Passepartout. — Reform-Clubin jäseniltä. Muistakaa, monsieur Fiks, että isäntäni on kunnon mies ja että, jos hän on lyönyt vedon, niin luonnollisestihan hän koettaa voittaa sen!
— Mutta kenenkäs te sitten luulette minun olevan? — kysyi poliisimies ja loi terävän katseen Passepartout'iin.
— Kenenkäkö? Tietysti te olette reform-clubilaisten lähettämä vakooja, jonka tulee pitää silmällä isäntäni matkaa. Huono toimi, uskallan sanoa. Kyllähän minä arvasin, mikä mies te olette, vaikken vielä ole tahtonut sitä herra Foggille sanoa.
— Eikö hän sitten tiedä koko asiasta mitään?
— Ei niin mitään, — vastasi Passepartout ja tyhjensi jälleen lasinsa.
Fiks raapaisi päätään. Hän ei tiennyt oikein, pitikö hänen jatkaman puhetta. Passepartout näkyi tosiaankin erehtyneen, mutta sepä se juuri nosti uusia vaikeuksia hänen tielleen. Ranskalainen oli puhunut totta, sen huomasi selvästi; hän ei ollut osallinen isäntänsä rikoksessa.
— Hyvä, — arveli hän itsekseen, — sittenhän minä saan hänet puolelleni.
Fiks vakaantui entisessä päätöksessänsä. Aikaa ei enää ollut viivytellä. Maksoi mitä maksoi: Fogg oli pantava Hongkongissa kiinni.
— Kuulkaas, — sanoi Fiks nopeasti, — kuulkaa nyt hyvin tarkasti.
Minä en ole mikään reform-clubilaisten asiamies, niinkuin luulette.