— Tästälähin meidän täytyy olla ilman sitä, sanoin huoaten.
— Joutavia! Tuo puro, tahi joku toinen, — se on samantekevää.
Vastaus oli mielestäni sangen kiittämätön.
Mutta tällä kertaa kiintyi huomioni odottamattomaan näkyyn. Viidensadan askeleen päässä kasvoi jyrkän kallioseinän mutkauksessa korkea tiheä metsä. Siinä oli keskikokoisia puita, jotka olivat muodostuneet sateenvarjojen muotoisiksi, tarkasti määrättyine säännöllisine särmineen; tuulenhenkäykset eivät näyttäneet vaikuttavan niiden lehtiin, ja kovassakin tuulessa ne pysyivät liikkumattomina muodostaen ikäänkuin kivettyneen puiston. —
Joudutin askeleitani. En tiennyt näiden ihmeellisten kasvien nimeä. Kuuluivatkohan ne ollenkaan tähän asti tunnettujen kahdensadantuhannen kasvilajin joukkoon? Tultuamme metsikön varjoon muuttui hämmästykseni ihmettelemiseksi.
Edessäni oli todellakin varsin "maallisia" kasveja, mutta jättiläismittaisia, ja setäni tiesi heti niiden oikean nimen.
— Tämähän on herkkusienimetsä, sanoi hän.
Eikä hän erehtynytkään. Voi ymmärtää, että sienet kasvoivat näin suuriksi tässä lämpöisessä ja kosteassa ilmanalassa. Tiesin, että Lycoperdon giganteum saavuttaa kahdeksan ja yhdeksän jalan paksuuden ympärimitaten, kuten Bulliard väittää; mutta tässä oli kysymys valkoisista pyöreähattuisista herkkusienistä, jotka olivat kolmen- tai neljänkymmenen jalan korkuisia. Sellaisia siellä oli tuhansittain. Valo ei voinut tunkea tähän tiheään sienimetsään ja täydellinen pimeys vallitsi kasvien kupujen alla, jotka olivat vierekkäin niinkuin pyöreät katot afrikkalaisessa kylässä.
Kuitenkin tahdoin tunkeutua syvemmälle, huolimatta kylmästä henkäyksestä, joka tuulahti vastaani näiden ikäänkuin lihaisten holvien alta. Puolen tunnin ajan kuljimme tässä kosteassa, pimeässä holvissa, ja tuntuipa todellakin hyvältä, kun taas tulimme meren rannalle.
Mutta kasvullisuus tässä maanalaisessa seudussa ei päättynytkään pelkkiin sieniin. Kauempana kohosi joukoittain muita puita, joilla oli vaalistuneet lehdet. Ne saattoi helposti tuntea kasveiksi, joita tavattiin, tosin sangen vähäpätöisinä, maan päälläkin; vaikka ne olivat täällä jättiläissuuria; siellä oli sadan jalan korkuisia liekoja, mahdottoman suuria sigillarioita, sananjalkoja, jotka olivat pohjoismaiden kuusien kokoisia; siellä oli lepidodendron, jonka moninkertaisesti haarautunut runko päättyi pitkiin lehtiin ja oli karkeiden havuneulasten peittämä.