— Ihmeellistä, jumalaista! huusi setäni. Täällä on kivihiilikauden kasvikunta. Katsopas tässä kasvitarhojemme vähäpätöisiä kasveja, jotka ovat olleet puita maan ensimmäisien vuosisatojen aikana! Katso, Akseli, ja ihmettele, sillä kasvientutkijalla ei ole koskaan ollut tällaista juhlahetkeä.
— Olettepa oikeassa, setä. Luoja näyttää tahtoneen säilyttää tässä äärettömässä ansarissa nämä muinaiset kasvit, jotka oppineiden miesten uutteruus on niin suurella menestyksellä sommitellut uudestaan.
— Niinpä kyllä, poikaseni, onhan tämä jonkinlainen ansari, mutta olisit osunut paremmin oikeaan, jos olisit sanonut tätä myöskin eläintarhaksi.
— Eläintarhaksiko?
— Niin, epäilemättä; katsopas vain tätä tomua, jota jalkamme polkevat, ja näitä luita pitkin maata.
— Luita! ihmettelin minä. Niin on, näen mä, luita, muinaisten hirviöiden luita.
Hyökkäsin näiden vuosituhansia vanhojen jäännöksien kimppuun, jotka olivat muuttuneet häviämättömäksi kivennäisaineeksi, ja luokittelin epäröimättä nämä jättiläisluut, jotka olivat kuin kuivuneita puunrunkoja. — Kas tässä on mastodontin[51] alaleuanluu, sanoin minä, tässä on dinotheriumin[52] leukaluu; tässä on luu, joka ei voi olla muun kuin kaikkein suurimman eläimen, Megatheriumin[53] reisiluu. Onpa tämä todellakin oikea eläintarha, sillä nämä luukokoelmat eivät ole voineet tulla tänne minkään vedenpaisumuksen kuljettamina. Nämä eläimet, joiden luita tässä näemme, ovat eläneet tämän meren rannikoilla sen puunkaltaisten ruohojen varjossa. Mutta maltapas, näkyyhän tässä olevan kokonaisia luurankojakin. Mutta — — —
— Mutta mitä? sanoi setäni.
— Minä en käsitä tällaisten nelijalkaisten oloa tässä kallioluolassa.
— Miksi et?