— Sentähden, että elollisia olentoja on ollut maan päällä vasta, mikäli tunnetaan, paleozoisella maailmankaudella; kun nisäkkäät ilmestyivät vasta tertiäärikauden alussa, on mahdotonta ymmärtää, miten ne ovat tähän luolaan joutuneet. Onko elollisuus kehittynyt täällä rinnan maanpäällisen elämän kanssa?
— Vaikea sanoa, Akseli, mutta mitä näihin luihin tulee, on siihen hyvin yksinkertainen selitys, nimittäin se, että tämä on kerrostunutta maata.
— Kuinka! Tällaisessa syvyydessä, maanpinnan alla!
— Epäilemättä, ja tämän seikan voi geologisesti selittää. Niin varhaisina aikoina oli maa ainoastaan kimmoisa kuori, joka vetovoiman vaikutuksesta vuorotellen kohosi ja laskeusi. On siis luultavaa, että maahan muodostui vajoamisia ja että osa kerrostuneesta maasta äkkiä upposi auenneisiin kuiluihin.
— Olkoonpa niin. Nuo luut ovat todellakin voineet joutua tänne sillä tavalla. Mutta jos elollisuus yleensä, vaikkakin myöhästyen, kuten tuosta sieni- ja kortemetsästä voisi päättää, on kehittynyt samoja uria kuin maapallon pinnalla, niin kuka voi väittää, ettei hirmupetoja vieläkin harhaile näissä pimeissä metsissä tahi näiden jyrkkien kallioiden takana?
Tätä ajatellessani tarkastin jäätävän kauhun vallassa näköpiiriä, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt näillä elottomilla rannikoilla.
Olin hieman väsyksissä ja istahdin sentähden kallioisen niemen äärimmäiselle syrjälle, jonka juurelle aallot pauhaten murtuivat, ja josta saatoin nähdä koko tämän lahdelman. Sen perukassa oli pyramidin muotoisten kallioiden suojassa vähäinen poukama, joka oli tuulen suojassa. Priki ja pari kolme kuunaria olisivat varsin hyvin voineet olla siellä ankkurissa; oikeinpa odotin saavani nähdä sieltä tulevan jonkin laivan täysin purjein ja lähtevän ulapalle.
Tämä kuvittelu hävisi kuitenkin pian. Me olimme varmaankin ainoat elävät olennot tässä maanalaisessa maailmassa. Kun välistä tyyntyi, niin vallitsi jyrkkien kallioiden yllä äänettömyys, hiljaisempi kuin erämaassa; tuntui kuin olisi se oikein painanut merenpintaa. Koetin silloin katsella kaukaisen sumun läpi, nähdäkseni sen verhon taakse, joka peitti näköpiirin takana olevan salaperäisen osan luolasta. Missä tämä meri loppui? Mihin sitä myöten pääsi? Näkisimmekö koskaan sen toista rantaa?
Setä puolestansa ei sitä vähintäkään epäillyt. Minä sekä toivoin että pelkäsin sitä.
Tunnin kuluttua, jonka käytimme tätä ihmeteltävää näkyä katsellaksemme, lähdimme takaisin pitkin rantaa, palataksemme luolaan, jossa vaivuin sikeään uneen, miettien mitä kummallisimpia seikkoja.