— Kuinka? kysyi Martta ristien kätensä.

— Ei, Martta kulta, hän ei syö, eikä kukaan muukaan saa syödä tässä talossa. Setä Lidenbrock panee meidät kaikki paastoamaan, kunnes hänen on onnistunut saada selko eräästä vanhasta kirjoituksesta, jota on peräti mahdoton selittää!

— Herra varjele! Eihän meillä ole sitten muuta neuvoa kuin kuolla nälkään!

En uskaltanut myöntää, että se oli välttämätön kohtalo mokoman yksipäisen miehen talossa kuin setäni oli.

Hyvin levottomana palasi vanha palvelijatar huokaillen keittiöönsä.

Kun jäin yksin, juolahti mieleeni mennä puhumaan kaikesta Graübenille. Mutta mitenkä pääsisin pois talosta? Professori saattoi palata milloin hyvänsä. Ja entä jos hän kutsuisi minua? Ja entä jos hän taas aloittaisi tämän kirjainarvoitustyönsä, jota vanha kreikkalainen Oidipuskaan ei olisi pystynyt ratkaisemaan? Mitähän tapahtuisi, jollen vastaisikaan hänen kutsuunsa?

Parasta oli pysyä kotona. Eräs kivennäisten tutkija oli juuri äskettäin lähettänyt sedälleni Besançonista kokoelman piihappoisia kivennäisiä, jotka minun piti järjestää. Ryhdyin siis työhön. Järjestin, laadin nimilappuja ja asettelin eri osastoihin kaikki nämä kivet, joista pienet kristallit kimaltelivat.

Mutta ajatukseni eivät pysyneet työssäni. Tuo vanha paperi ei lakannut kiusaamasta mieltäni kummallisella tavalla. Päätäni poltti ja outo rauhattomuus vainosi minua. Aavistin jotakin onnettomuutta.

Tunnin kuluttua olivat kiveni jo täydellisesti järjestyksessä. Silloin istuuduin isolle utrechtilaiselle[19] tuolille kädet riipuksissa ja nojaten päätäni taaksepäin. Sitten sytytettyäni piippuni, jossa oli pitkä ja väärä hammasluu ja jonka koppa oli kuin veltosti ojentunut vedenneito, heittäysin joutilaana huvikseni tupakoimaan; tupakoiminen muutti vähitellen vedenneitoseni täydelliseksi neekerinaiseksi. Silloin tällöin kuuntelin, kuuluisiko portaista askelia, mutta ei! Missähän setäni lienee tällä hetkellä? Kuvittelin hänen juoksevan kauniiden puiden varjossa Altonaan vievällä tiellä, hosuen kepillänsä ja hakaten maahan ruohoa, lyöden poikki ohdakkeita ja häiriten yksinäisiä haikaroita heidän levossansa.

Palaako hän iloiten vai alakuloisena? Kumpikohan vie voiton, salaisuusko vai hän? Niin kyselin itsekseni ja otin koneellisesti paperilapun, johon olin kirjoittanut tuon käsittämättömän kirjainsarjan. Itsekseni sanoin: