— No hyvä! Sytytä nyt siis, poikaseni!
Sytytin nopeasti tulilangan, joka rätisi kuin tuli tappuroissa, ja sitten juoksin kiiruusti rantaan.
— Tule lautalle, ja lähtekäämme ulommaksi rannasta! sanoi setäni.
Voimakkaalla sysäyksellä vei Hannu meidät ulommaksi; lautta meni parin kymmenen sylen päähän rannasta.
Nyt oli tärkeä hetki, professori seurasi kellon osoitinten liikuntoa.
— Vielä viisi minuuttia! sanoi hän. Vielä neljä! Kolme!
Valtimoni sykki kahdesti sekunnissa.
— Vielä kaksi! Yksi! — — Hajotkaa vuoret!
Mitä tapahtui? En luule kuulleeni räjähdyksen pamausta, mutta kalliot saivat silmieni edessä toisen muodon ja hajosivat ikäänkuin verho. Näin pohjattoman syvyyden aukeavan rannalle. Meri nousi hirveään pauhuun, mutta muodosti ainoastaan yhden suunnattoman hyökyaallon, jonka harjalle lauttamme kohosi pystysuoraan.
Me kaaduimme kaikki kolme pitkäksemme. Vähemmässä kuin sekunnissa tuli päivän valon sijaan musta pimeys, minkä jälkeen tunsin vakavan pohjan katoavan, ei jalkojeni, vaan lautan alta. Luulin sen syöksevän suoraan alaspäin, mutta niin ei ollut asia; tahdoin puhua sedälleni, mutta veden pauhina olisi estänyt häntä kuulemasta puhettani.