Huolimatta pimeästä, pauhinasta, hämmästyksestä ja mielenliikutuksesta käsitin kuitenkin, mitä oli tapahtunut.
Ilmaan räjähtäneen kallion alla oli ollut suuri aukko; räjähdys oli vaikuttanut jonkinlaisen maanjäristyksen tässä maanpinnassa, joka jo entisestään oli ristiin rastiin halkeillut; aukko avautui, ja kurimukseksi muuttunut meri tempaisi meidät mukaansa. Luulin olevamme hukassa.
Tunti, parikin tuntia — kukaties kuinka pitkä aika? — kului tällä tavoin. Me pysyttelimme yhdessä ja pidimme toisistamme kiinni, ettemme putoaisi pois lautalta, joka sai kestää mahdottoman ankaroita sysäyksiä, kun se sattui kallion syrjiin. Näitä sysäyksiä sattui kuitenkin verraten harvoin, mistä päättelin, että käytävä oli sangen avara. Tämä oli epäilemättä Saknussemmin kulkema tie, mutta nyt emme matkustaneet sitä yksin, vaan olimme ymmärtämättömyydessämme vetäneet mukaamme koko meren.
Nämä ajatukset johtuivat mieleeni jotenkin epäselvinä ja hämärinä, kuten helposti ymmärtää; ja töin tuskin saatoin pitää ajatuksiani koossa tällä huimaavalla matkalla, joka oli kuin yhtämittaista putoamista. Päättäen tuulesta, joka puhalsi vasten silmiäni, mahtoi kulkumme olla nopeampaa kuin nopeimman pikajunan; sellaisessa menossa oli siis aivan mahdotonta sytyttää tulisoihtua, ja viimeinen sähkökoneemme oli mennyt rikki räjähdyksessä.
Hämmästyin siis kelpo lailla, kun yhtäkkiä näin tulen valon vieressäni ja Hannun rauhallisen olemuksen valaistuna. Taitavan linnustajan oli onnistunut saada viritetyksi lyhtyyn valkea, ja vaikka tuli ilman vedossa alituisesti uhkasi sammua, se kuitenkin levitti vähän valoa tähän kamalaan pimeyteen.
Käytävä oli avara, niinkuin olin arvannutkin, eikä niukka valo sallinut meidän yhtaikaa nähdä molempia sivuseiniä. Vesi, joka kiidätti meitä mukanansa, putosi korkeammalta kuin Amerikan pahimmissa putouksissa. Sen pinta oli ikäänkuin nopeasti eteenpäin kiitävä nuolikimppu; sopivampaa vertausta en löydä sille tunteelle, jonka se minussa herätti. Välistä joutui lauttamme vesipyörteisiin ja kulki silloin eteenpäin nopeasti pyörien ympäri. Kun se lähestyi käytävän seiniä, käänsin lyhdyn sinnepäin ja saatoin arvata kulkumme nopeuden siitä, että kallioseinän epätasaisuudet näyttivät loppumattomilta viivoilta ja että oli kuin olisimme olleet suljetut liikkuvista viivoista kudottuun verkkoon. Arveluni mukaan kuljimme noin kolmekymmentä penikulmaa tunnissa.
Setäni ja minä tuijotimme tylsästi eteemme ja tartuimme jäljelle jääneeseen mastontynkään, sillä masto oli räjähdyksessä katkennut keskeltä poikki. Me käänsimme selkämme ilmanvetoa vastaan, ettemme tukehtuisi liikunnon kiivaudesta, jota ei mikään ihmisvoima voinut hillitä.
Sillävälin kului aika; asemamme ei tullut vähääkään paremmaksi, päinvastoin sattui tapaus, joka saattoi sen yhä hankalammaksi.
Koettaessani järjestää tavaroitamme huomasin, että suurin osa niistä oli kadonnut, kun meri räjähdyksen jälkeen tempasi meidät niin väkivaltaisesti mukaansa. Tahdoin tarkalleen tietää mitä varoja meillä oli mukanamme, ja aloin lyhty kädessä tutkia asiaa. Tieteellisistä kojeistamme ei ollut jäljellä muita kuin kompassi ja kronometri. Köysistä ja portaista ei ollut jäljellä muuta kuin maston ympäri kääritty köydenpätkä. Meillä ei enää ollut kuokkaa, ei rautakankea, ei vasaraa, ja pahin juttu kaikista, ei ruokaa enempää kuin päiväksi!
Tutkin pienimmätkin raot lautalla, yksin vähäisimmät kolotkin hirsien ja lankkujen saumoissa. Kaikki tyhjää! Meillä ei ollut muuta evästä kuin palanen kuivaa lihaa ja muutamia kuivia korppuja.