Tunsin itseni peräti masentuneeksi, enkä voinut käsittää, miten selviytyä! Ja kumminkin, mitä vaaraa minä niin kovin pelkäsin? Kuinka voisimme päästä ylös niistä syvyyksistä, johon vastustamaton virta meidät vei, vaikka meillä olisi ollut evästä kuukausiksi ja vuosiksikin? Mitä hyödytti hätäillä kuolevamme nälkään, kun kuolema oli edessämme niin monessa muussakin muodossa? Saisimmekohan edes aikaa kuolla nälkään?
Kuvaillessani mielessäni näitä unohdin nykyisen vaaran, ja pelkäsin vain tulevaisuuden uhkaa, joka hirveänä tuli mieleeni. Kenties kuitenkin voisimme pelastua veden raivosta ja palata maan pinnalle? Mutta millä tavoin? Sitä en tiedä. Mistä? Se olisi samantekevää. Yksi mahdollisuus tuhansista on kumminkin mahdollisuus, mutta nälkäkuolema sitävastoin ei jättänyt meille vähintäkään toivoa.
Mieleeni johtui puhua sedälleni asemastamme osoittaakseni hänelle, mimmoisessa kurjassa tilassa olimme, ja tarkoin laskeaksemme kuinka pitkä aika meillä vielä oli elettävänä, mutta minulla oli kylliksi voimia pitää suuni kiinni ja antaa hänen pysyä tyynessä kylmäkiskoisuudessaan.
Tällä kertaa alkoi tuli lyhdystämme vähetä vähenemistään sammuen viimein kokonaan. Kynttilän sydän oli palanut loppuun, emmekä enää voineet ajatellakaan valaista sysimustaa pimeyttä. Meillä oli tosin vielä tulisoihtu, mutta sitä ei saattanut polttaa kovassa tuulessa. Silloin ummistin silmäni niinkuin lapsi, etten tarvitsisi nähdä pimeyttä.
Pitkän ajan kuluttua kävi kulkumme kahta vertaa nopeammaksi, päättäen ilman puhaltamisesta kasvojani vastaan. Vesi syöksyi erittäin jyrkästi alaspäin, ja luulin todellakin, ettemme enää kulkeneet veden päällä, vaan putosimme suoraan alas, sillä tunsin omituista putoamisen tunnetta. Setäni ja Hannu olivat tarttuneet lujasti käsivarsiini ja pitivät minusta kiinni.
Kun oli kulunut jonkin aikaa — kuinka kauan, sitä en saata arvostella — tunsin yhtäkkiä nytkähdyksen; lautta ei sattunut mihinkään kovaan esineeseen, mutta seisahtui kuitenkin. Suunnaton vedenpaljous syöksi sen yli; olin tukehtua — — — olin hukkumaisillani — — —
Mutta tätä vedenpaisumusta ei kestänyt kauan, ja muutaman sekunnin kuluttua olin taas vapaassa ilmassa, jota vedin keuhkoihini täysin henkäyksin. Setäni ja Hannu puristivat käsiäni, niin että ne olivat musertua, ja vielä kerran vei lautta meitä eteenpäin.
[XXXXII]
Luulen että kello oli noin kymmenen paikoilla illalla. Kuulo oli ensimmäinen aistini, joka teki tehtävänsä viime tapauksen jälkeen. Minä kuulin melkein heti paikalla, — sillä olihan se oikeaa kuulemista — äänettömyyden vallitsevan käytävässä sen ankaran pauhinan jälkeen, joka monen tunnin kuluessa oli täyttänyt korvani. Vihdoin kuuluivat korviini epäselvänä mutinana setäni sanat: