— Me nousemme ylöspäin!
— Mitä tarkoitatte? huusin minä.
— Niin, me nousemme! me nousemme!
Kun ojensin käteni koetellakseni kallioseinää, loukkasin sormeni; nousimme ylöspäin hyvin nopeasti.
— Tulisoihtu! tulisoihtu! huusi professori.
Hyvin työläästi sai Hannu soihdun viimeinkin sytytetyksi, ja vaikka nousimme yhä ylöspäin, kohosi liekkikin samoin ylöspäin ja levitti kylliksi valoa valaistaksensa koko näköpiirimme.
— Niin on kuin luulinkin, sanoi setäni. Me olemme ahtaassa kaivossa, joka on vähemmän kuin neljän sylen laajuinen laidasta laitaan. Vesi, joka on ehtinyt sen pohjaan, kohoaa nyt ja me sen mukana.
— Mihin?
— Sitä en tiedä, mutta meidän täytyy olla valmiit kaikkeen. Me kuljemme ylöspäin vauhtia, jonka arvioin kahdeksi syleksi sekunnissa; se on satakaksikymmentä syltä minuutissa eli enemmän kuin puolikolmatta penikulmaa tunnissa. Kyllä tälläkin tavalla pääsee eteenpäin maailmassa.
— Niin, jollei satu estettä tielle ja jos tässä kaivossa on aukko! Mutta jos se on umpinainen, jos ilma vähitellen pusertuu kokoon veden painaessa alhaalta, niin olemme hukassa!