Kohta levisi tähän pystyyn käytävään kellertävää valoa; oikealla ja vasemmalla huomasin syviä käytäviä, jotka olivat ikäänkuin äärettömiä aukkoja, joista syöksyi esiin paksua höyryä; rätisevät tulenliekit näyttivät nuoleksivan seiniä.
— Katsokaa, setä! katsokaa! huusin minä.
— Niin, ne ovat rikkiliekkejä. Ei ole mikään sen luonnollisempaa tulivuoren purkautumisessa.
— Mutta entäs jos ne sulkevat meidät keskeensä.
— Eivät ne tee sitä.
— Entäs jos ne tukehduttavat meidät?
— Eivät ne meitä tukehdutakaan! Käytävä levenee laajemmaksi, ja jos niin tarvitaan, niin voimme lähteä pois lautalta ja etsiä suojaa jostakin vuoren loukosta.
— Entä vesi, kohoava vesi?
— Ei täällä enää olekaan vettä, Akseli, vaan jonkinlaista laavapuuroa, joka viepi meidät mukanansa tulivuoren suulle.
Vesi oli todellakin kadonnut aitamme. Sen tilalle oli ilmestynyt jotenkin tiheitä, mutta kuitenkin kiehuvia aineita. Ilma kävi sietämättömän kuumaksi, ja jos meillä olisi ollut lämpömittari, niin se olisi varmaankin osoittanut seitsemääkymmentä astetta! Hiki valui meistä virtanaan; ja jollemme olisi nousseet niin vinhaa vauhtia ylöspäin, niin olisimme varmaan tukehtuneet.