— Oh! virkkoi professori, pelkäätkö sitä, poikaseni? Ole huoleti; ei tätä lepoa kauan kestä: sitä on jo kestänyt viisi minuuttia, ja pian jatkamme nousuamme vuoren aukon suulle.
Näin puhellessansa professori alinomaa katseli kelloansa, ja nytkin kävi hänen ennustuksensa toteen. Kohta rupesi lautta taas kiivaasti liikkumaan, kulkien noin pari minuuttia, jolloin se seisahtui uudestaan.
— Hyvä! sanoi setäni, katsoen kelloonsa, kymmenen minuutin kuluttua se taas lähtee liikkeelle.
— Kymmenenkö minuutin kuluttua?
— Niin; tällä tulivuorella on ajoittaiset purkaukset. Se sallii meidän vetää henkeämme samalla kun se itsekin hengittää.
Se oli totta. Määrättyyn aikaan syöksyimme taas ylöspäin erinomaisen nopeasti. Meidän täytyi tarttua lujasti kiinni lautan pölkkyihin pysyäksemme sillä. Sitten se taas pysähtyi.
Olen myöhemmin monesti aprikoinut tätä kummallista ilmiötä keksimättä siihen tyydyttävää selitystä. Minusta on kuitenkin selvää, ettemme olleet tulivuoren päätorvessa, vaan jossakin sivu-uomassa, jossa tuntui jonkinlainen vastavaikutus.
En voi sanoa, kuinka nopeasti tämä temppu uudistui. Sen ainoastaan voin vakuuttaa, että me jokaisella uudella sysäyksellä syöksyimme eteenpäin yhä kiivaammin ja lensimme ylöspäin tykin luodin vauhdilla. Joka kerta kuin pysähdyimme, olimme tukehtumaisillamme; kun kuljimme eteenpäin, niin tulinen ilma melkein esti meitä hengittämästä. Ajattelin jo, mikä erinomainen nautinto olisi, jos äkkiä tulisimme pohjoisiin seutuihin, joissa olisi kolmenkymmenen asteen pakkanen. Mielikuvituksissani olin jo kulkevinani napaseutujen lumikedoilla, ja halusin päästä niin pian kuin mahdollista kierittelemään lumihangessa! Pääni joutui vähitellen pyörryksiin alituisista sysäyksistä. Jollei Hannua olisi ollut, niin olisin jo monta kertaa loukannut pääni kallioseinään.
En niin ollen muista aivan selvään, mitä tapahtui seuraavain tuntien aikana; ainoastaan himmeästi tajusin yhtämittaisen pauhinan, vuoren vapisemisen ja että lauttamme kieppui ympäri kuin kehässä. Se kiikkui laavavirralla, tuhkasateessa, rätisevien liekkien keskellä. Myrskytuuli, jonka olisi luullut saaneen alkunsa jostakin suunnattoman suuresta palkeesta, ylläpiti maanalaista tulta. Vielä kerran näin Hannun kasvot punertavassa valossa ja tunsin tällä kertaa samaa kauhua, jonka syntinen raukkakin tuntee seisoessaan tykin suuhun sidottuna ja odottaessaan laukausta, joka paukahtaessaan siroittaa hänen jäsenensä ilmaan.