[XXXXIV]
Kun jälleen avasin silmäni, tunsin Hannun toisella kädellään pitävän minua tanakasti kiinni vyötäistä, ja toisella huomasin hänen tukevan setääni. En ollut pahoin loukkautunut, vaan pikemmin kuin pehmeäksi piesty, kun olin heittänyt vaarallisella tavalla kuperkeikkaa pitkin vuoren rinnettä; älysin olevani vuoren rinteellä parin askeleen päässä jyrkästä kuilusta, johon olisin syöksynyt, jos olisin hievahtanutkaan. Hannu oli pelastanut minut kuolemasta luisuessani pitkin vuoren sivua.
— Missä me nyt olemme? kysyi setäni, joka näytti mielestäni olevan äkeissänsä siitä, että olimme taas maan pinnalla.
Hannu kohotti olkapäitään tietämättömyyden merkiksi.
— Islannissa, vastasin minä.
— Emmepä olekaan, virkkoi Hannu.
— Emme suinkaan, todisti professorikin.
— Hannu erehtyy! sanoin minä, nousten pystyyn.
Vielä kohtasi meitä hämmästys niin monen ihmeen lisäksi, joita jo olimme matkallamme nähneet ja kokeneet. Odotin näkeväni ikuisen lumen peittämän vuoren huipun, pohjoisten seutujen hedelmättömät maat napaseutujen kelmeän taivaan alla, pohjoisempana kuin mitkään tähän asti tunnetut leveysasteet, mutta vastoin kaikkia näitä luuloja olimme setäni, islantilainen ja minä mukavasti pitkällämme polttavan auringon paahteessa vuoren rinteellä, lämpöisessä ilmanalassa.
En tahtonut oikein uskoa silmiäni; mutta ruumiini ei sallinut epäillä sitä. Puolialastomina olimme tulleet ulos tulivuoresta, emmekä olleet nähneet aurinkoa kahteen kuukauteen; nyt näimme sen loistavana yläpuolellamme taivaanlaella, josta se vuodatti häikäiseviä säteitään tuhlaamalla tuhlaten lämpöä ja valoa.