— Missä me olemme? Missä? kyselin minä puoliääneen.
Hannu sulki silmänsä välinpitämättömästi, ja setäni katseli ympärillensä ymmärtämättä mitään.
— Olkoonpa tämä mikä vuori hyvänsä, sanoi hän viimein, mutta tulta oksentava se kuitenkin on; tulen syöksymiset eivät lakkaa, eikä todellakaan maksa vaivaa päästä hengissä tulivuoren purkauksesta saadaksensa lopuksi kuitenkin kivimöhkäleen päähänsä. Lähtekäämme sentähden alas, niin saamme tietää, mihin toimiin meidän on ryhtyminen. Olen sitäpaitsi kuolemaisillani nälkään ja janoon.
Professori ei varmaankaan ollut mietiskelijä-luonne. Minä puolestani unhotin sekä vaivamme että tarpeemme, ja olisin voinut jäädä tälle paikalle vielä moneksi tunniksi, mutta minun täytyi seurata tovereitani.
Vuoren rinteillä oli sangen korkeita jyrkänteitä, ja pudota tupsahdimme syviin tuhkahautoihin vältellessämme laavavirtoja, jotka luikertelivat alas ikäänkuin tuliset käärmeet. Laskeutuessamme minä puhelin innokkaasti, sillä mielikuvitukseni oli liiaksi kiihtynyt.
— Me olemme Aasiassa, virkoin minä; Intian rantamilla, tahi Tyynenmeren saaristossa! Me olemme kulkeneet toisen maapallon puoliskon lävitse ja tulleet takaisin toisella puolella, Eurooppaa vastapäätä.
— Mutta kompassi? väitti setäni.
— Niin kompassi! vastasin minä hämilläni; jos uskoisimme sitä, niin olisimme kaiken aikaa kulkeneet pohjoista kohti.
— Se on siis osoittanut väärin?
— Aivan varmaan!