— Jollei tämä ole pohjoisnapa!
— Tämäkö pohjoisnapa? Eihän toki! Mutta — — —
Tämä oli selittämätön seikka, enkä tiennyt, mitä uskoa.
Sillävälin lähestyimme viheriäistä metsikköä, jota silmämme ihailivat. Nälkä ja jano kiusasivat minua kovasti. Pari tuntia astuttuamme levisi silmiemme eteen ihana lakeus täpötäynnänsä öljy- ja granaattipuita sekä viiniköynnöksiä, jotka näkyivät olevan sen omaisuutta, joka ensin niitä lähestyi. Hätääntyneessä tilassamme emme pitäneet lukua mistään muodollisuuksista. Mikä suloinen nautinto olikaan pistellä suuhunsa näitä meheviä hedelmiä, ahmia kokonaisia rypäleterttuja näistä viiniköynnöksistä, joiden hedelmät jo olivat kypsyneet mustapuhuviksi! Aivan lähellä huomasin nurmikossa puiden suloisessa varjossa kirkkaan lähteen, jossa me kohta huuhdoimme kasvomme ja kätemme.
Kun sitten heittäysimme levolle, näimme lapsen parin öljypuumetsikön välissä.
— Katsokaa, tuolla on tämän onnellisen maan asukkaita!
Lapsi oli pieni raukka, repaleinen ja kituliaan näköinen, ja näytti säikähtävän hirveästi nähdessänsä meidät; kun olimme puolialastomina ja aivan siivottomasti parroittuneet, olimme todellakin inhoittavan näköisiä ja omiamme peloittamaan piloille maan asukkaat, jollei tämä ollut pelkkien rosvojen ja ryövärien maa.
Kun poika oli juuri lähtemäisillään käpälämäkeen, juoksi Hannu hänen luoksensa ja sieppasi hänet kiinni, vaikka hän kyllä koetti huutaa ja potkia.
Setäni alkoi rauhoittaa häntä niin hyvin kuin taisi ja kysyi häneltä saksaksi:
— Sanopas, pieni ystäväni, mikä tämän vuoren nimi on?